Julma-Juhan jäljille

Hiihtosesongin jälkeistä juoksuaikaa odotellessa on kytätty innokkaasti mustaa paljasta pintaa, jonka lumen alta kuoriutuva asfalttitie tarjoaa kaikille kilometrinnielijöille.

Hiihtosesongin jälkeistä juoksuaikaa odotellessa on kytätty innokkaasti mustaa paljasta pintaa, jonka lumen alta kuoriutuva asfalttitie tarjoaa kaikille kilometrinnielijöille. Parhaat juoksumahdollisuudet ovat viime aikoina löytyneet maaseudun hiljaisilta säännöllisesti auratuilta pikiteiltä. Tänä talvena edes kaukolämpöputket eivät jaksaneet sulattaa asutuskeskusten kevyenliikenteen väyliä lumettomiksi. Ja kun maastossa on lunta sääreen saakka, on pitkien juoksulenkkien haittana ruuhkasuomen taajamissa sekin, että sopivaa Pasi Kuikkaa ei meinaa helposti löytyä. Tietysti parhaimmat kestävyysjuoksijat ovat etelän lämmössä treenaamassa, mutta nylkyttävätkö siellä oikeat tyypit?

Suomalaiset pärjäsivät kestävyysjuoksussa 1900-luvulla, vaikka geeniperimämme tekee meistä pitkäselkäisiä ja lyhytjalkaisia. Kaiken lisäksi pohjoiseen ilmanalaan aklimoituminen on kerryttänyt runsaasti rasvaa ihomme alle ja pohkeemme ovat yleensä paksut kuin Björgenin hauikset. Eihän tällaisella ruumiinrakenteella voi pärjätä pitkäreisisille ja tikkupohkeisille etelän eläville.

Ehkä Nurmien ja Vireneiden vahvuudet olivatkin henkisellä puolella. Koska sopivaa lenkkiseuraa ei aina ole tarjolla, pitää hyväksi kestävyysurheilijaksi kehittyäkseen pystyä viihtymään pitkiä aikoja vain omien ajatustensa kanssa. Ei kai sellaisesta voi kestävyysjuoksijaa tulla, joka kääntyy lenkiltä itkien kotiin heti, jos MP-3 soittimen akut jostain syystä lopahtavat.

Kuitenkin siinä vaiheessa, kun afrikkalaiset alkoivat pitää kympillä 27 minuutin aikaa pilkkanaan, loppuivat kotimaisten Coloradon yksinäisten susien eväät pysytellä maailman huipulla. Enää ei auttanut, vaikka henkisesti ja valmennuksellisesti olisi pystynyt rääkkäämään itseään optimaalisesti.

Väätäinenkin kykeni aikoinaan juoksemaan 27 minuutissa vain 9600 metriä. Eikä auta mitään, vaikka siihen päälle pystyy vetämään sen viimeisen kierroksen alle 54 sekunnissa, kun maailman nykykärki olisi jo maalissa. Tosin Suomen nykykärki olisi melkein kierroksen jäljessä.

Mistä löytyisivät ne suomalaiset lahjakkuudet, jotka pystyisivät haastamaan Afrikkalaiset ja jättämään Euroopan kärjen taakseen kestävyysjuoksussa. Perinteisestihän asia on mennyt niin, että hän, joka juoksee koulun Cooperin testissä eniten, innostuu kestävyysjuoksusta. Olisiko kuitenkin parempi, että hän, joka juoksee luonnostaan sulavasti ja erittäin nopeasti, muttei ole koskaan viitsinyt juosta sataa metriä enempää, innostuisi ryhtymään huippukestävyysjuoksijaksi.

Juha Väätäinen oli todellinen juoksijalahjakkuus. Hän olisi ennätyksillään vuoden 2010 Suomen tilastoissa kymmenen parhaan joukossa yhtä lukuun ottamatta kaikilla aikuisena kokeilemillaan ratamatkoilla. Ja kahdenkymmenen joukossa hän olisi ihan kaikilla matkoilla 200 metristä 10 000 metriin.

Vuonna 1967 Väätäinen juoksi 200 metriä aikaan 22,1 sekuntia. Suomessa vuonna 2010 parikymmentä miestä juoksi saman matkan alle 22,2. Joltain heistä voisi mennä kysymään, että vaikutat lahjakkaalta juoksijalta, ryhtyisitkö treenaamaan juoksemista? Kun siihen lisäisi, että neljän vuoden päästä voisit juosta 10 000 metriä alle 28 minuutissa, niin tämä juoksijan alku nauraisi itsensä tärviölle ja jatkaisi pohkeiden ravistelua urheilukentän keskinurmikolla vielä pari vuotta, ennen kuin yrittäisi vaihtaa pikajuoksun tangoprinssiyteen tai TV-juontajan uraan.

Väätäinen oli ilmeisesti toista maata. Tiedän pikajuoksijan, joka kovasta yrittämisestään huolimatta ei päässyt koskaan päämatkaansa 400 metriä 50 sekuntiinkaan. Hän olisi ollut ikuisesti tyytyväinen, jos olisi juossut ratakierroksen aikaan 48,9. Väätäiselle se ei ilmiselvästi riittänyt, vaan hän hankki myös kovan kestävyyden. Julma-Juhan kestävyyden ja nopeuden yhdistelmä teki hänestä legendan. Vuoden 1971 Helsingin EM kisojen 10 000 metrillä Jürgen Haase valmistautui juoksemaan viimeiset 300 metriä 38 sekunnissa ja varmasti uskoi sen riittävän.

Väätäinen painoi kuitenkin viimeisen kierroksen pulisongit väpättäen 53,9 sekunnissa, vaikka ensimmäisen kaarteen hän vielä kyttäili Bedfordin rinnalla. Haasen tehdessä rytminvaihdoksen, Väätäinen rullasi edellä viimeiset 300 metriä n. 37,5 sekunnissa. Se tekee 12,5 sekuntia sataa metriä kohden. Sitä voi mennä kokeilemaan. Ja jos yksi satanen menee lentävällä lähdöllä tuohon aikaan, niin sitten voi kokeilla kolmea peräkkäin. Ja jos sekin sujuu, niin eväät saattavat riittää hyväksi kestävyysjuoksijaksi sitten, kun pystyy tekemään saman sen jälkeen, kun on juossut ensin 24 kierrosta 27 minuutissa.

Mistä löytyisi se henkilö, joka juoksisi 200 metriä 22 sekunnissa ja pitäisi juoksemisesta niin paljon, että innostuisi juoksemaan yli 200 km viikossa. Lukekaa juoksijan alut vaikka Julma-Juhan blogeja. Sieltä näette, millaista on kestävyysjuoksijan elämä. Sehän on vain juoksemista ja juoksemista. Niin no kyllähän menestyneen juoksijan leirielämään kuului jotain muutakin. Vähintään rivien välistä on luettavissa, että pelin henki taisi olla viini, laulu ja naiset. No eihän näin saisi urheilusivulla kirjoittaa. Eikä se varmasti niin ollutkaan. Eihän Juha taida olla laulumiehiä, vaikka monen sortin taiteilija onkin.

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


inov 8 alapanoraama