Kotiharju: Vehka-jukolan avauksessa 1992

Paljon on virrannut yhdyskuntajätevettä Suomenlahteen sen jälkeen, kun viimeksi Jukolan viestiä juostiin Vehkalahdella. Koska maasto oli 19 vuotta sitten sama, johon tuhannet pihkaniskat tänäkin kesänä ryntäävät rastien ottoon, niin jotakuta saattavat kiinnostaa veteraanin muistelot tuonedellisen Vehka-Jukolan avausosuudelta.

Paljon on virrannut yhdyskuntajätevettä Suomenlahteen sen jälkeen, kun viimeksi Jukolan viestiä juostiin Vehkalahdella. Koska maasto oli 19 vuotta sitten sama, johon tuhannet pihkaniskat tänäkin kesänä ryntäävät rastien ottoon, niin jotakuta saattavat kiinnostaa veteraanin muistelot tuonedellisen Vehka-Jukolan avausosuudelta. Tarinan kulkua voi seurailla linkissä olevasta kartasta http://www.jukola.com/jukola/kartat/j1992_ju_1.jpg

Vuonna 1992 kesäkuun alku oli ollut kuiva ja kangasmetsä pölisi kilpailukeskuksessa pahaenteisesti. Koska lähtönumeroni oli yli 200 ja lähtökarsina oli vedetty pitkänä ja kapeana humuspitoiseen kangasmetsään, oli pölyn puremista tiedossa. Päivällä kisakeskuksessa patsastellessani onneksi aistin, että stroganoffit tuntuivat menneen reisiin lupaavasti. Koska lähtönumeroni vuoksi alussa oli tiedossa kova rypistys, päätin tehdä itselleni noihin aikoihin perinteisen 45 minuutin verryttelyn. Näin pystyisin lähtemään kuin jänis makuulta heti paukusta.

Ennakkoon tiesin, ettei joukkueellani ollut asiaa 100 parhaimman joukkoon, joten päätin hakea vähän lisäjännitystä jättämällä lampun pois. Ketään muuta otsalamputonta en lähtökarsinassa (rastin 100 eteläpuolella) nähnyt ja ihmettelijöille totesin, että olen syönyt paljon porkkanaa, joten näen pimeässä. Heti lähtölaukauksen jälkeen hyvä verryttely auttoi, kun yritin päästä mahdollisimman nopeasti pois pahimmasta pölypilvestä. Imin selkiä kiinni minkä pystyin, mutta pölyä jouduin nielemään henkeä haukkoessani aina kovapohjaiselle tielle saakka. Koska kärjessä lähteneetkään eivät kävelleet, en kärkeä ensimmäisellä tiellä vielä edes nähnyt.

Alkumatka ykköselleni (41) juostiin pientä metsäosuutta lukuun ottamatta teillä. Metsäpätkällä, jossa näkyvyys ja kulkukelpoisuus olivat hyviä, näin kyllä jo kärjen edelläni, mutta en voinut tietää, oliko se vain oman hajontani keula. Jälkikäteen kartasta voi todeta, että todennäköisesti ainakin kaikki nopeimmat tulivat alun suunnilleen samaa reittiä. Tielläkin olin juoksevinani aika haipakkaa ja juoksu tuntui kulkevan hyvin. Ykkösvälin viimeisen kolmanneksen alkaessa lähestyessäni tien risteystä sain jo Angelniemen kiinni. Näöltäkin Kähärin tunsin, mutta ohittaessani rinnasta vielä tarkistin, että numero oli 2, joten saatoin todeta, että kyllä lähti ihan suunnitelman mukaan tuo alku, kun ei edessäkään enää ketään näkynyt

Tien risteyksestä lähdin suoraan kohti ykköstäni. Luin polut, avokalliot sekä käyrät ja pudotin telkkänä rastille. Leimaa ottaessani ei rastilla ollut ketään muuta ja muut tuntuivat pummaavan vierestä ohi. Todennäköisesti he olivat kuitenkin matkalla muille hajonnoille. Kohti kakkosta (40) rullasin alamäkeen mahan alus jalkoja täynnä ja miehiä juoksenteli ristiin rastiin. Luonnonvaloa riitti vielä tuossa vaiheessa hyvin ja tykitin kuin päiväsuunnistusta, muiden kai häikäistyessä omista tuikuistaan.

Kakkosta lähdin ottamaan mäen päällystän kautta. Hisumestari Haapasalmen kanssa painoimme polkua mäkeen sen minkä pääsimme. Mäen päältä polun mutkasta oli helppo pudottaa nenämuoto lukien rastille. Alamäessä palauduttuani saatoin jatkaa suoraviivaista tykitystä kohti kolmosta (49). Rastin otin lopussa hieman oikealle tukien. Näkyvyys oli hyvä ja meitä oli kourallinen miehiä rastilla. Huusin piruuttani numeroni rastimiehille, jotka niitä radiopuhelimeen luettelivat. Eivät silti tainneet kolmenumeroista noteerata. Oikeastaan olin tuolloin nuorena miehenä aika innoissani, kun aavistelin, että olimme kärjessä.

Meitä oli tosiaan viitisen miestä, jotka ryntäsimme tielle ja kohti nelosta (104). Tiellä kukin suunnitteli reittiä ja epäröiden lähes kävelimme harvana jonona, vaikka silloinkaan kilometrivauhti ei tainnut laskea alle 4.30:n. Hyppäsin tieltä metsän puolelle ja niin tuntuivat tekevän muutkin. Jatkoimme juoksua harvana rivistönä kohti rastia. Alkaessani nousta rastimäkeen, näin Södertäljen sinipystyraitapaidan 20 metriä edelläni. Sain energiapuuskan ja pakkomielteen juosta ohi. Ohittaessani katsoin rintanumeroa. Kuten olin toivonut, se oli numero 1. Siitä informaatiosta sain vielä lisäpotkua niin, että tunnuin suorastaan lentävän mäkeä ylös.

Rastikivelle tullessani siellä oli paljon järjestelyporukkaa. Lähdin kiertämään halkaisijaltaan monimetristä kiveä ja jouduin kiertämään sen täysin ympäri, ennen kuin löysin lipun ja sain leiman. Ensimmäinen moka ajattelin. Silti ketään ei näkynyt ainakaan edelläni. Kaipa yritin kuitata pientä sähläystäni ja rullasin parasta mahdollista vauhtia alas aukkoon ja kohti vitosta (96). Lipulle tullessani ketään ei ollut tuntumassa ja rastillakin oli vain Hilla Blomberg. Kuulin, kuinka hän kertoi radioon minun olevan kärjessä. Tuolla länteen viettävällä avokalliomäellä oli vielä varsin valoisaa, eikä Hilla tainnut edes ihmetellä lamputtomuuttani. Kun olin poistunut rastilta ja katsoin taakseni, näin Haapasalmen lähestyvän lippua.

Kohti seuraavaa rastia (97) lähtiessäni pudottauduin ojalaaksoon, jossa oli sankka kuusikko. Kuusikon hämäryydessä ojaa ylittäessäni kompuroidessani totesin, että ehkä ei kannata nyt yksin rynniä liian kovaa ilman lamppua ja aloin vähän himmailla. Jättäydyinkin suosiolla takaa tulleeseen kärkiletkaan mukaan. Jyrkänne oli TV-rasti ja urheiluruudusta saatoin tarkistaa tilanteen, että se oli muistaakseni Pielaveden Hartikainen, jonka lamppu kiilui letkamme kärjessä.

Seuraavat välit 106 ja 107 olivat jonkinlaista vanhaa ruohoista laidunmaata, jossa oli myös hyvä näkyvyys. Tuolloin näin ensi kerran tulevan seurakaverini Jyri Paavolan, jota tosin vauhdin ja hämäryyden vuoksi luulin Asmoksi, jonka kanssa olimme kohdanneet Tiomilan avauksessa. Nuo rastit eivät tuottaneet vaikeuksia.

Seuraavat rastit 109 ja 114 näyttivät pahoilta. Rastia 114 kohti lähdettiin pienipiirteistä rinnettä pitkin. Silloin näin Timo Karppisen ja totesin, että jos ei hän sitä löydä niin ei kukaan. Itse luin isot muodot ja kun Karppinen meni oikeaan suuntaan ja näytti alkavan ottaa rastia oikeassa paikassa, niin sain todeta, että paha rasti suorastaan tarjoiltiin minulle.

Seuraavalle rastille 139 lasketeltiin loivaa alamaata melko suoraan. Metsä oli harvaa ja valoa riitti. Ilmassa alkoi olla jo lopun alkua ja vauhti tuntui kiihtyvän. Tieltä noustiin loivaan mäkeen ja harjanteen muoto lukien lippu löytyi vaivatta, kun ei siitä oikealta ohi olisi voinut juuri mennäkään. Rastille 132 rynnittiin ensin tiheikkösuon läpi ja sitten tien yli ja noustiin jyrkkään mäkeen. Valoa luoteeseen viettävällä avokalliomäellä oli yhä kohtuullisesti.

Mäeltä lähdettiin kohti rastia 136 ja lasketeltiin jo todella kovaa vauhtia kohti notkoa. Siellä oli suuri synkkä kuusikko, eikä valoa tuntunut olevan riittävästi. Nostin kartan pystyyn, sillä näin lukea sitä ainoastaan takana tulevien otsalamppujen valossa. Kompassilla sain pidettyä huolta, että juoksusuunta oli suunnilleen oikea.

Sitten tulin suon päähän. Sain vilkaistua kartasta, että rastinväliviivalla oli sininen suo. Olen siis viivalla ajattelin. Jatkoin suoraan. Sitten maastossa oli muotoja, joita kartassa ei suon jälkeen pitänyt olla. Pysähdyin ja pyörin. Jyri pyöri kanssani. Mieleeni nousi kevään Tiomila ja ajattelin, että pitikö taas viime metreillä mokata.

Pari minuuttia harhailtuani palasin takaisin saman suon päähän. Se oli avosuo ja eihän kartassa ole kuin yksi avosuo tällä mäellä. Sain siis varmuudella kiinni ja lähdin kohti rastia mäen korkeimman kohdan ja jyrkänteen kautta. Onneksi se tuli vastaan helposti. Jyri oli följyssä. Kunlähdimme kohti rastia 94 ja nousimme mäkeen, niin näimme rastilta lähtijät aukon toisessa reunassa, joten he olivat satoja metrejä edellämme.

Rastille 92 juoksimme ensin pellon reunaa. Tunnelma oli jotenkin outo, kun olimme Jukolan avauksessa, eikä taaskaan missään näkynyt ketään muita. Pellon reunasta lähdimme tiheikön läpi nousemaan mäkeen. Tiheikössä Jyri yhtäkkiä sanoi, että hänen kompassinsa hajosi ja ehdotti, että tulisin keulaan. Totesin hänelle, että minulla ei ole lamppua, joten mene sinä vain edeltä. Tiheiköstä päästyämme aloin taas nähdä paremmin ja katsoin kompassistani, että menemme aivan oikein korkeimman kohdan yli kohti länttä. Mäellä oli taas valoa ja olin elementissäni. Kohti viimeistä meillä tuli polulla pientä kisaa ja muistaakseni vuoroin ohittelimme toisiamme.

Viimeinen pukki oli periaatteessa tien vieressä, mutta se oli aika kaukana tiestä auringon suunnassa olevan kuusikon alla. Siksi sielläkään ei ollut enää siinä vaiheessa iltaa valoa juuri lainkaan. Jyrin valosta sokaistuneena jäinkin kuusikon hämärässä tihrustamaan koodia. Edellisenä vuonna oli ollut useita viimeisiä rasteja ja halusin hätävarjelun liioittelunkin uhalla varmistaa, että ei tule enää tuossa vaiheessa hylsyä. Tihrustamiseni vuoksi jäin Jyristä 4 sekuntia vaihdossa. Sinänsä meillä oli aika väljä paikka tulla ensimmäiseen vaihtoon Jukolassa, kun ketään ei näkynyt edellä eikä jäljessä. Minun jälkeeni taisikin olla ainoa yli 40 sekunnin hajurako 1000 nopeimman 1. osuuden juoksijan joukossa. Tuskin kuitenkaan yletön porkkanan syömiseni aiheutti niin pahoja hajuhaittoja, ettei kukaan tohtinut heti perässä vaihtoon tulla.

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


ulvang banneri