Kotiharju: Kestävyysurheilun nousu ja uho

Kun kuuntelee ihmisten puheita ja seuraa mediaa, saattaa alkaa kuvitella, että suomalainen kestävyysurheilu elää kukoistuskauttaan. Vanhana jääränä suunnistuksen "matti näsänä" olen kuitenkin toista mieltä.

Paikallisjunassa töihin matkustaessaan kuulee varsin usein sivukorvalla ihmisten keskustelua siitä, kuinka he ovat menossa juoksemaan maratonia tai vähintään puolimaratonia. Etenkin tänä syksynä olen myös huomannut, että juoksutrikoisiin pukeutuneita ihmisiä hölköttää vastaan melkein yhtä paljon kuin perinteisiä koirankusettajia. Olen pahoillani hieman karkeasta nimityksestä, mutta viimeksi tänään pyyhin lenkkarin pohjasta ruohikkoon sitä kiinteämpää tuotetta.

Mututuntumani mukaan erilaisissa massakestävyysurheilutapahtumissa käy porukkaa enemmän kuin koskaan. Mutta kertautuuko tämä liikuntainnostus kestävyysurheilumenestykseksi. Ei kertaudu, koska urheilumenestyksen kannalta liikuntaa harrastavat väärät ihmiset.

Tuntuu siltä, että kun ihminen alkaa keski-iän kynnyksellä havaita itsessään fyysisen rapistumisen merkkejä, hätääntyy hän siitä niin paljon, että usein motivoituu aloittamaan jonkin kestävyysurheilulajin harrastamisen. Hyvä niin, mutta urheilumenestyksen kannalta olisi parempi, mikäli kestävyyslajien harrastamiseen innostuttaisiin jo lapsina.

Lapsiammehan me usein varjelemme liikarasitukselta. "Älä itke Iines. Isi ajaa sut autolla kotiin." Lauloi Tuomari Nurmio jo 1980-luvulla ja noista ajoista asiat ovat menneet vain huonompaan suuntaan. En nyt ala luettelemaan kaikkia niitä tapoja, joilla nykyteknologia on ihmisten fyysistä liikkumista passivoinut. Sen sijaan ajattelin kertoa kuin vanha karjalaisevakko, kuinka ennen oli kaikki jutut paremmin.

Enkä nyt palaa omaa syntymääni aiempiin aikoihin, jolloin tansseista saatille lähteminenkin oli kestävyyssuoritus jo ennen perille pääsyä, kun matkaa tehtiin taksin sijaan polkupyörällä. Sen sijaan tuoreemmaltakin ajalta tiedän monia arkiliikuntarykäisyjä, jotka saisivat nykyään varmasti lastensuojeluviranomaisetkin kiinnostumaan.

Ennen vanhaan nuoriso joutui varsin koville etenkin maataloustöissä. Perimätiedon mukaan Kaarlo Maaninka oli 1970-luvulla palannut pitkän päivätyön jälkeen kotiin. Isä oli kysynyt, että muistithan panna ladon oven kiinni? Kaarlo poika ei muistanut, kuinka asian laita oli. Isä sanoi, että juoksepa varmistamaan. Matkaa oli käsittääkseni n. 15 km suuntaansa ja pimeää, mutta Kaarlo juoksi.

Eipä sitä nykyään enää lapsia juoksuteta ja sen kyllä huomaa. Sinänsä urheilun ammattimaistuttua tulokset ovat varmasti monissa kestävyyslajeissakin parantuneet, mutta kunnollista vertailukohtaa ei ole. Hiihdossa vauhti riippuu paljon kelistä sekä voitelusta ja suunnistuksessa taas jokainen rata on erilainen.

Varmasti on syytä uskoa, kun muutaman vuoden takainen maailmanmestari Jani Lakanen sanoo, että ennen tuli maailmanmestaruus heppoisammalla suorituksella kuin tänä vuonna hopeamitali. Kyllähän parhaimmat suunnistajamme ja hiihtäjämme ovat nykyään ammattimaisia verrattuna aikoihin, jolloin rahapalkinnot olivat kiellettyjä amatööriurheilussa. Vaan kuinka on kestävyysjuoksun laita.

Uskallan väittää, että vielä 20 vuotta sitten Suomessa oli selvästi paremmat kestävyysjuoksijat kuin nykypäivänä. Tämä pätee niin huippuihin kuin myös huipun takana kilpaurheilua harrastavien keskuudessa. Asia olisi helppo todistaa suoralla tilastovertailulla, koska tartan ei ole hidastunut tai asfaltti liukastunut viime vuosina, mutta tulokset ovat heikenneet.

Jopa poliitikot ovat löysempiä kuin ennen. Alex Stubb pitää sitä rautakuntoisimman poliitikon julkisivua yllä, mutta Erkki Tuomioja on juossut silloin vanhaan hyvään aikaan maratonin peräti 18 minuuttia nopeammin ajassa 2.59. Oikeastaan tuo maratonvouhotuksen lisääntymisen ja aikojen heikkenemisen välinen ristiriita sai minut pohtimaan, missä kestävyysjuoksu on mennyt ns. metsään. Yleensähän urheilussa harrastajamäärän lisääntymisen pitäisi näkyä tason nousuna.

Aloin nimittäin miettiä, että vieläkö sitä voisi puolen vuosisadan tullessa lähivuosina mittariin, saada itsensä sellaiseen kuosiin, että pääsisi maratonin alle 3 tunnin. Sitten aloin katsella viime kesän Helsinki City maratonin eri ikäluokkien aikoja, jotta saisin jonkinlaisen käsityksen tuon tavoitteen realistisuudesta.

Ensin katsoin 40-vuotiaiden miesten ajat. Vain 3 oli alittanut 3 tunnin rajan. Ajatus 3 tunnin alittamisesta 50-vuotiaana alkoi tuntua todella tiukalta haasteelta. Ajattelin, että mahtaako 45-vuotiaissa olla enää ketään 3 tunnin alittajaa. No 45-vuotiaiden sarjassa olikin 5 kpl 3 tunnin alittajia. Tuntui, että ehkä tavoite onkin mahdollinen. Sitten meinasin pudota tuoliltani, kun näin, että 50-vuotiaiden sarjassa 3 tunnin alittajia olikin peräti 9.

Lopulta vielä tarkistin, että 50-vuotiaiden miesten sarjassa oli 324 juoksijaa ja 40-vuotiaiden sarjassa 504 juoksijaa. Tulin siihen tulokseen, että 1980-luvun nuoret ovat nykyään innokkaita juoksijoita, mutta 1970-luvun nuoret ovat tehneet elämässään jotain, joka on saanut heidät vielä vanhoilla päivilläänkin juoksemaan kovempaa kuin nuorempansa.

No eipä sillä ole suurta urheilullista merkitystä, mitä vauhtia vanhat papat juoksevat. Mutta sama trendi on nähtävissä myös yleisen sarjan juoksijoiden osalla. 2010-luvun kestävyysjuoksutulosten vertaaminen 1970-lukuun tuottaisi erittäin räikeän ennalta arvattavan tuloksen. Sen sijaan esim. vuosi 1995 ei ollut mitään suomalaisen kestävyysjuoksun kulta-aikaa. Silti 1995 Suomen maratonjuoksun top 20 tuloksissa paras aika oli 1.13 ja 20. aika 2.27. Samat ajat ovat tänä vuonna yli 10 minuuttia heikommat 2.26 ja 2.38.

Kaipa tässä pätee se vanha totuus, että nuorena on vitsa väännettävä. Myöhäistä se on enää 30-vuotiaana alkaa harjoitella kestävyyslajeja huipputulokset mielessään. Vaikka esim. Carlos Lopes juoksi aikoinaan maratonilla maailman nopeimman ajan 2.07.12 38-vuotiaana, oli hän varmasti tehnyt pohjatyötä lapsesta saakka.

 

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


ulvang banneri