Kotiharju: Arkiliikunnan katoaminen

Trilogiani ensimmäisessä osassa totesin tilanteen ja syyllisten etsintä tuntui alkavan välittömästi. Vasta tällä kerralla tarkoitukseni on siirtyä miettimään syitä sille, miksi tälle vuosituhannelle tultuamme Salpausselällä ei enää hiihdetä 50 km kuninkuusmatkaa, varusmiesten cooperintestitulokset ovat heikentyneet, suunnistuksen SM-erikoispitkän yhteislähtöön starttaa alle 100 juoksijaa ja Helsinki City-maratonilla pääsee 2.40 ajalla 10 parhaan joukkoon.

Siihen, miksi suomalaiset eivät enää juokse 10 000 metrillä alle 28 minuutin, lienee osaltaan vaikuttanut myös se, että tietyt aineet ja menetelmät olivat ennen sallittuja. Maajoukkuetason urheilijoiden erityisviritysten muutokset eivät kuitenkaan selitä sitä, miksi esim. HCM:n tuloksissa on selvästi vähemmän 3 tunnin alittajia kuin pari vuosikymmentä aiemmin, vaikka osanottajamäärissä ei ole vastaavan suuruista laskua.

Kuten sanottua, suunnistuksessa ja hiihdossa eri aikakausien kilometrivauhtien erot selittyvät osin muillakin syillä kuin fyysisellä kunnolla. Sen sijaan juoksussa välineillä ja suorituspaikoilla ei ole kovin suurta merkitystä, minkä vuoksi tulokset ovat varsin vertailukelpoisia.

En usko, että syy juoksutulosten laskulle on valmentajien tai lasten ja nuorten huonoudessa verrattuna aiempiin vuosikymmeniin. Yhteiskunta vain on muuttunut siten, että lapset ja nuoret eivät enää saa yhtä hyvää fyysistä kuntopohjaa normaalissa arjessaan. Kun lapsi ei ole tottunut liikkumaan, on kynnys kestävyysurheiluharrastuksen aloittamisellekin korkea.

En usko, että syy on vanhemmissakaan. Kaikkien asioiden tekemiseen on vain nykyään tarjolla keinot, joilla ne saadaan tehtyä ilman fyysistä rasitusta. Se, mikä ennen oli normaalia, on nykyään epänormaalia. Useimmat vain eivät halua olla epänormaaleja.

Ajatellaan, että ala-asteikäisellä lapsella on esim. harrastejumppa kilometrin päässä kotoa. Jos kolme varttia kestävään jumppaan kulkisi jalan edestakaisin, saisi siitä varsin hyvän kuntoilurupeaman. Mutta kun kaikki muutkin menevät autolla, niin kävellen lapsensa jumppaan saattava vanhempi saa "liikuntanatsin" maineen. Kun lapsikin vielä haluaa sulautua joukkoon ja sanoo, että kaikki muutkin menevät autolla, niin kyllä jokainen aikaansa seuraava vanhempi sitten kuljettaa lapsensa autolla kuten muutkin.

Kun ei jumppaan mennä sitä kilometriä jalkaisin, tuntuu koululaismaastojuoksukilpailujen 1 km varmaan pitkältä, kun ei ole aiemmin sellaista matkaa jalan kulkenut. Siksipä moni varmaan miettiikin, että parempi jättää väliin moiset tavattoman pitkät urheilusuoritukset.

Muistan, että lapsuudessani tehtiin jo ala-asteiässä kymmenien kilometrien polkupyöräretkiä kavereiden kanssa ihan omasta ilosta ja halusta. Nykyään tuntuu, että samanikäisiä lapsia ei vain ole sopivaa päästää ilman aikuista paria kilometriä kauemmas kotoa. Tästä voi tietysti olla montaa mieltä, mutta yleensä lasten varjelu liikarasitukselta ja suojelu muilta vaaroilta on suurempi hyve kuin kestävyysliikunnan ilo. Onneksi nykynuorissakin on varmasti vielä Jari Litmasen kaltaisia, jotka vaikka potkivat ovet rikki päästäkseen treenaamaan.

Eli en usko, että lasten halu liikkua sinänsä on vähentynyt, mutta yhteiskunnassa on vain tapahtunut niin paljon sellaisia muutoksia, joiden vuoksi arkiliikunnasta on tullut outoa toimintaa. Siksi kestävyysurheilussa tarvittavat ominaisuudet eivät enää kehity tippaakaan normaalissa arjessa, vaan kaiken kehittymisen pitää tapahtua harjoitusten kautta. Autolla saavutettavissa olevat kauppakeskukset, hissit, liukuportaat, kännykät, sähköpostit, mopoautot ja pizzataksit ovat tehneet arkiliikunnasta oudon epäilyttävää käytöstä.

Nuoruudessani 1970 - 1980-lukujen vaihteessa lähes kaikki kaveripiirissäni kävivät maa- ja metsätalouteen liittyvissä kesätöissä 20 km säteellä kotoa polkupyörällä. Sen vuoksi ylä-asteella ollessaan monet juoksivat Cooperin testissä sen 3200 - 3300 metriä ihan arkiliikunnan pohjalta, vaikkeivät olisi mitään kestävyysurheilua koskaan harrastaneetkaan. Nykyään minuakin arveluttaisi päästää lastani polkupyörällä moisiin töihin, etenkin kun eivät muutkaan ikätoverit sellaisia hommia tee.

Yksi syy kilpakestävyysjuoksijoiden määrän ja laadun laskulle saattaa olla myös siinä, että nykyään ei ole enää yhtä suuria esikuvia ja idoleita kuin ennen. Hannes Kolehmaisen ajoista Martti Vainion viimeisiin olympiajuoksuihin saakka meillä oli lähes aina joku mitalitoivo olympialaisissa mukana. Usein lapset ja nuoret innostuvat harjoittelemaan ja tavoittelemaan menestystä esikuvien myötä. Itse vietin ala-asteikäni Lasse Virenin kultavuosina. Nykyään ala-asteikäisten idoleita ovat Messi ja Usain Bolt. Tällä on varmasti vaikutusta siihen, millaisiin lajeihin urheiluharrastus suuntautuu.

Myös nykyinen suuntaus, jossa urheiluseurojen toimintaa keskitetään suuriin keskittymiin, saattaa kääntyä itseään vastaan. Kotipaikkakunnallani järjestettiin vielä vuonna 2010 koululaismaastojuoksukilpailut. Nyt en kolmeen vuoteen ole havainnut vastaavia kisoja järjestetyn. Kyseessä ei ole edes mikään tuppukylä, vaan lähes 40 000 asukkaan kaupunki. Samaan aikaan ajoittuu alueen yleisurheiluseurojen yhdistyminen. Suuntaus, että varhaisessa vaiheessa lapset syystä tai toisesta siirtyvät harrastamaan urheilua toiselle paikkakunnalle, tuntuu yleistyvän myös muissa lajeissa.

Vielä 1970-luvun lopulla varhaisteininä ollessani oli aivan normaalia käydä iltarasteilla 15 km päässä polkupyörällä. Urheiluharkat 10 km päässä olisivat hyvä tapa kehittää kestävyyttä, mutta nykyajan normaali on erilainen. Turvavöihin köytetty lapsi on kyllä nykynormien mukaisesti suojassa useilta vaaratekijöiltä, mutta liikunnan riemua auton takapenkillä ei koeta eikä fyysinen kunto siellä kehity.

Tämän trilogian seuraavassa viimeisessä osassa ajattelin pohtia niitä keinoja, joilla ihminen voi nykymaailmassa yrittää harrastaa kestävyysurheilua lähes kuten vanhaan hyvään aikaan.

 

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


inov 8 alapanoraama