Kotiharju: Arkiliikunnalla ura alkuun

Nykyään kestävyysurheilu on niin ammattimaistunut, että huipulle päästäkseen lähes jokainen joutuu tekemään valinnan ammattimaisuuden ja amatöörimäisyyden välillä. Huippusuunnistajankin on oltava suunnilleen Paavo Nurmen tasoinen juoksija, eikä sellaiseen vauhtiin ilman riittävää harjoituspohjaa pääse.

Aika harva pystyy yhdistämään maajoukkuetason kestävyysurheilun ja normaalin päivätyön. Hevoskuurin artikkelista "Piinapenkissä Petteri Muukkonen" voi lukea lähes täydellisyyttä hipovan esimerkin perhe-elämän, työn ja huippu-urheilun yhteen limittymisestä. Mutta miten nykymaailmassa ihmislapsi voi päästä edes liikunnallisen elämäntavan alkuun, kun häntä kuljetetaan konevoimalla lähes joka paikkaan.

Nyt moni tietysti kysyy, että miksi ihmisen edes pitäisi harjoittaa kestävyysurheilua tai kestävyysliikuntaa? Ihmisten liikkumisen lisääntymisessähän on sekin vaara, että laihdutusvalmisteteollisuus kärsii konkurssiaallon.

Eihän liikunta tietenkään ole mikään elämän perustarkoitus, mutta liikkuvan ihmisen luihin ei osteoporoosi kovin helposti iske ja muutoinkin elämä on tutkitusti terveempää, kun saa riittävästi liikuntaa. Ja mikä parasta, vain kestävyysliikuntaa harjoittamalla voi päästä kokemaan sen tunteen, kun pari tuntia hölköteltyään vauhti ei tuskallisesti nuudu, vaan sisäinen turbo hyrähtää käytiin ja maisemat alkavat endorfiinin voimalla vaihtua aiempaakin nopeammin.

Mutta miten nykymaailmassa saa liikuttua tarpeeksi, kun kaikki liikkuminen urheilusuorituspaikkojen ulkopuolella tuntuu olevan outoa. Jopa urheilijat haaskaavat aikaansa auton ratissa. Hyvin usein näkee, että alle 2 km matka hiihtoladun varteen ajetaan autolla, vaikka ihmiselle on luotu liikkuvat jalat alleen ja kädet suksien kantamiseen. Mielestäni lajiharjoittelu tarvitsee rinnalleen myös kevyttä palauttavaa liikuntaa, jota helpoiten saa arjen touhuissa.

Myös esimerkiksi kauppakassien kantaminen on autoistumisen myötä kadonnut arkiliikunnan muotona melkein yhtä tyystin kuin heinien seipäille laitto. Mutta kyllä nykymaailmassakin pystyy liikuntaa harrastamaan matkustamatta moottorivoimalla jollekin suorituspaikalle.

Kaiken perusta on se, että jo lapsena ihmiselle opetetaan, että myös lihasvoimalla voi liikkua paikasta toiseen. Se saattaa äkkiseltään tuntua liikkumaan tottumattomasta aikuisesta oudolta, mutta jos lapsi tottuu liikkumaan jalan, kestää useita vuosia, ennen kuin hän alkaa kyseenalaistaa asiaa. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, on oivallinen sanonta, joka kestää aikaa.

Murrosiässä liikunnan lisääminen alkaa olla jo huomattavasti vaikeampaa, jos on lapsena tottunut viettämään aikansa sisätiloissa erilaisia elektronisia pelejä näpräämällä. Liiallisuuksiin liikunnan määrässä on vaikea mennä ja liikunnallisesta elämäntavasta huolimatta ns. ruutuaikaa lapsen elämään mahtuu enemmän kuin neuvolantäti sallii.

Matka kohti liikunnallista elämäntapaa alkaa siitä, että arkielämässä kuljetaan kävellen niihin paikkoihin, joihin kävellen kulkeminen on kohtuuden rajoissa mahdollista. Ennen kuin lapsi itse jaksaa kävellä pitkiä matkoja, on olkapäillä tai rinkassa kantaminen hyvä tapa kävelykulttuuriin totuttelussa. Kävelystä on terveydellistä hyötyä niin lapselle kuin vanhemmallekin. Liikuntaleikkinä pulkkamäki on oivallinen, sillä sen harrasteen parissa lapsi yleensä viihtyy pitkään ja itseään säästämättä kirmaa laskun jälkeen takaisin mäen päälle uutta laskua varten. Ja tietysti sinne pulkkamäkeen kannattaa mennä kävellen.

Myös järjestetyt liikuntaharrastukset ovat hyviä keinoja saada lapsi innostumaan liikunnallisesta elämäntavasta. On kuitenkin syytä muistaa, että jos vie lapsensa autolla kerran viikossa harrastamaan liikuntaa 45 minuuttia, niin sillä voi kaiketi hankkia itselleen hyvän omantunnon. Kuitenkin lapsi saa siitä liikuntaa vain sen 45 minuuttia viikossa, joka on todella vähän.

Parhaimmillaanhan liikunta- ja urheiluharrastus on silloin, kun lapsi itsekin huomaa kehittyvänsä ja innostuu oma-aloitteisesti harjoittelemaan. Kun seuraavan kerran näet Pitkämäen heittävän keihästä telkkarissa, niin käy katkaisemassa lähimmästä pöpeliköstä leppäkeppi. Ennen kuin huomaatkaan, ovat lapsesi heittelemässä sitä.

Kun on muutaman tunnin heitellyt leppäkeppiä pihalla tai juossut toisten lasten kanssa kilpaa tonttia ympäri, on siitä yllättävän helppoa lähteä vaikka yleisurheilun seuranmestaruuskisoihin. Siellä saattaa urheilukärpänen puraista ja päästään siihen ihanteelliseksi havaittuun tilanteeseen, että lapsi alkaa harjoitella oma-aloitteisesti ja käy seuran harjoituksissa vain näyttämässä, mitä on kotona oppinut.

Myös erilaiset pallopelit ovat oivallinen tapa kehittää kuntoa ja ajautua liikunnalliseen elämäntapaan. Joukkueurheilussakin kehittymisen edellytys on omaehtoinen harjoittelu järjestettyjen treenien lisäksi. Niinpä esim. intohimoinen jalkapalloharjoittelu on hyvä kimmoke juoksulenkkeilylle. Ensimmäiset lenkkinsä nuori urheilijan alku tekee usein innoissaan. Sen jälkeen hän saattaa kaivata hieman kannustusta. "Mennäänkö lenkille ja käydään samalla ostamassa ilotulitusraketteja" tepsii hyvin tiettyyn vuodenaikaan.

Todennäköisesti varhaislapsuuden lisäksi toinen kriittinen hetki liikunnallisen elämäntavan kannalta on teini-iän loppuvaihe, kun kaverit alkavat ajaa mopoilla ja autoilla. Jos eskari-ikäisenä isä vie autolla fudisharkkoihin ja ala-asteikäisenä sinne mennään polkupyörällä, niin onhan mopoauto takapakkia liikuntamäärän kannalta. Loogista olisi, että yläasteikäisenä harkkoihin jo juostaisiin.

Muukkonen on jo aika totaalisesti tyhjentänyt hyötyliikkujan työkalupakin, mutta jonkinlaista täydennystä amatöörikestävyysurheilijan niksipirkaan yritän tähän loppuun vääntää. Itse uskon, että liikunta on hyödyllistä ja näistä vinkeistä vaarin ottamalla saattaa saada elämäänsä muutakin kuin urheiluhullun maineen.

Hyötyliikuntaurheilijan varusteisiin kuuluu luonnollisesti erilaisia reppuja. Sellainen reppu, joka on tyhjänä niin kevyt, ettei sitä juostessa selässään huomaa, on aivan perusvaruste. Kun olet menossa hakemaan jostain jotain sinkkiämpäriä pienempää, voit menomatkan juosta täysipainoisesti ja paluumatkan hölkötellä takaisin sitä vauhtia, kuin repun sisältö sallii.

Lisäksi tarvitaan n. 80 -litrainen suuri reppu tai rinkka. Sillä kun kantaa perheen viikonlopun ruoat lähimmästä elintarvikeliikkeestä kotiin, saa hien lisäksi hyvän mielen ekologisen jalanjälkensä pienentämisestä. Jokainen varmasti aavistaa, missä järjestyksessä tavarat kuuluu reppuun pakata tai ainakin sen oppii viimeistään siinä vaiheessa, kun pohjimmaiseksi pantu maitopurkki puristuu rikki.

Työn ohessa on vaikea lähteä etelään harjoitusleireille. Viime viikkoina Suomessa vallinneet n. 15-20 asteen pakkaset ovat kuitenkin oivallisia kelejä tehdä peruskuntokaudelle kuuluvia pitkiä juoksulenkkejä. Ihan tulee oma nuoruus mieleen. Pakkaskeleillä juoksutossu pitää ilman nastoja ja 20 asteen pakkanen ei ole ongelma, jos juoksee sellaista kevyttä 5 min/km vauhtia, että vielä pystyy hengittämään kevyesti nenän kautta.

Ongelma pitkissä pakkaslenkeissä on kuitenkin se, että ennen pitkää pipon reunasta alkavat roikkua vaaksan mittaiset jääpuikot ja päähineen päällä alkaa olla puoli senttiä huurretta. Pitkille pakkaslenkeille kannattaakin panna varapipo muovipussissa vaatekerrosten väliin. Itse kannoin sitä aina vatsan seudulla. Oli se aina hieno tunne siinä 2 tunnin kohdalla ottaa pipo pois päästä ja hakata sitä kengänpohjaan, kunnes jäät irtoavat. Kun sitten pani uuden lämpimän pipon päähänsä, saattoi lopun juosta muina miehinä siistillä jäättömällä pipolla.

Monesti siitäkin on hyötyä, että saa pakattua oman polkupyöränsä autonsa peräkonttiin. Kun vie autoa korjattavaksi tai huoltoon, voi ajaa polkupyörällä kotiin ja tulla seuraavana päivänä autoa hakemaan. Juostenkin olen auton joskus huollosta hakenut 30 km päästä, mutta se vaatii jo lisäjärjestelyjä. Toisaalta jokaisella kestävyysurheilijalla kannattaa muutoinkin olla vaihtovaatekerta tai penkinsuojus autossaan mukana, että voi hikisen harjoituksen jälkeen käydä puikkoihin ja ajaa kotiin. Hyvään suunnistusmaastoon päästäkseen joutuu nimittäin joskus liikkumaan konevoimalla.

Tiiviin opiskelun tai työnteon ohessa on varmasti hankalaa päästä aivan maailman huipulle kestävyyslajeissa. Kuitenkin harjoittelun ja arkiliikunnan yhdistelmällä voi päästä varmasti niin lähelle, että osaa omassa päässään arvioida, kannattaako alkaa panostaa ammattimaisesti.

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


inov 8 alapanoraama