Kotiharju: Vehkalahden Jukolan avauksessa 2011

Lamppua en tällä kerralla uskaltanut jättää kokonaan pois, toisin kuin 19 vuotta sitten, mutta päätin yrittää pitää sitä pois päältä mahdollisimman pitkään. Toisaalta alle yhdeksällä eurolla ei saa kaikkein valovoimaisinta LED- teknologiaa, mutta jännitystä elämäänsä sitäkin enemmän.

Lamppua en tällä kerralla uskaltanut jättää kokonaan pois, toisin kuin 19 vuotta sitten, mutta päätin yrittää pitää sitä pois päältä mahdollisimman pitkään. Toisaalta alle yhdeksällä eurolla ei saa kaikkein valovoimaisinta LED- teknologiaa, mutta jännitystä elämäänsä sitäkin enemmän.

Jännitys alkoi jo parikymmentä minuuttia ennen lähtöä, kun paristoja asentaessani paristokotelon pluspään kosketusliuska irtosi käteeni. Sain sen kuitenkin taiteiltua paikoilleen ja valo toimi. Pientä nikottelua seurateltalla aiheuttivat myös jalkineiksi valitsemani nappulakengät. Tällä kerralla keli ei suosinut jalkinevalintaani toisin kuin pari vuosikymmentä aiemmin, mutta aina on hyvä kunnioittaa perinteitä ja saada vähän lisäjännitystä suoritukseen, jos joukkue ei taistele aivan kärkisijoista.

Lähtökarsina oli lyhyt ja leveä, joka antoi edelliskertaa paremmat mahdollisuudet myös suurinumeroisille parannella sijoitustaan, etenkin kun pölyäkään ei sateen kastelemassa metsässä ollut.. Tosin nykykuntoni ei rynnimistä juuri mahdollistanut, vaikka lähtönumero 966 olisi tarjonnut hyvät mahdollisuudet ohittelun harrastamiseen.

Viime aikojen suunnistamattomuuteni näkyi heti K-paikan jälkeen, kun sekoilin poluissa ja urissa, mutta ehdin silti kanssakilpailijoideni kanssa testaamaan, montako miestä mahtuu kerralla juoksemaan hieman normia kapeammalle reunoiltaan lepikoituneelle metsäautotielle. Kyllä 10 metrin matkalle viitisenkymmentä miestä hyvin mahtuu. Lepän runkojen ja kanssakilpailijoideni hartioiden välistä puikkelehtiessani ajattelin, että tästä ei enää puutu kuin kaikesta tietämätön bongari, joka palailisi iltahämärissä puntollaan linturetkeltä täyttä ymmärrystä vailla olevia suunnistajamiehiä vastaan. Mieslauman mentyä hän ei taatusti tajuaisi mikä häneen iski ja viimeistään bongaripolo sekoaisi, kun hän laskisi kaikki nastarin jäljet autonsa konepelliltä, katolta ja takaluukusta.

Isommitta ongelmitta pääsin kuitenkin tieltä kohti omaa ykkösrastiani. Huomasin, että edessäni juoksi vehnälettinen blondi nainen. Sen verran hyvää vauhtia hän piti, että minun oli pakko katsoa, onko kyseessä Minna Kauppi. No samaan aikaan sairauden kourissa ollut Minna ei ollut kyseessä, joten pääsin kauniimman sukupuolen edustajan ohitse pienellä vauhdin lisäyksellä ja samalla ajattelin, että naisethan eivät minua ennen vaihtoon tule.

Ykkösrastin otto näytti helpolta, mutta rastia lähestyessäni uskoni loppui, kun rinne oli täynnä nastarin kaluamia kallionkoloja. Pysähdyin ja käännyin takaisin. Voiko suunnistaja Jukolan avauksen ykkösrastilla päätyä sen ikävämpää temppua tekemään. Palasin vajaat sata metriä ja tihrustin karttaa. Totesin, että 45 vuotta ja 14 tuntia tässä maailmassa olivat tehneet tehtävänsä silmilleni. Minun oli sytytettävä lamppu.

Palasin sadatellen lähes samoja jälkiä takaisin ja nyt riittävän pitkälle rastin löytääkseni. Tiesin, että alussa rynnimäni sijat menivät tuohon pummiin. Homma alkoi kuitenkin pelittää. Lampussani oli sopivasti tehoja kartan lukuun, mutta se ei kuitenkaan ollut liian tehokas haitatakseen ympäristön tarkkailua valoisassa kesäillassa. Ensimmäisen kaikille yhteisen rastin jälkeen vedin kyllä jyrkässä alamäessä totaaliset lipat, mutta kiistän, että nappulakengilläni olisi ollut osuutta asiaan.

Heti perään oli toinen kaikille yhteinen rasti ja vehnäletti leimasi yhtaikaa. Ajattelin, että nyt on lisättävä vauhtia, sillä naiset eivät kyllä tule minua ennen vaihtoon. Vitoselle mennessä laakson pohjalla tiheässä kuusikossa ojan pohjalta ylös rämpiessäni ajattelin, että ei tässä maastossa kukaan voin 6 minuutin kilometrivauhtia pitää.

Sen jälkeen homma alkoi sujua vieläkin paremmin ja sijoitus nousta. Paljon tuli nähtyä pummaavia kanssakilpailijoita, mutta itse pystyin tulemaan suoraa juoksua rastien kautta, kunnes pari kilometriä ennen maalia tein megapummit. En uskonut, että sellainen olisi enää näillä aamuilla mahdollista Jukolan avauksessa, jossa sadat miehet etsivät samaa lippua, mutta niin vain tuhraantui kolmella välillä yhteensä 10 minuuttia.

Viimeistä rastia lähestyessäni näinkin taas reipasta vauhtia etenevän vehnäletin edelläni ja yksi mies oli vielä välissämme. Ajattelin, että naisethan eivät minua ennen vaihtoon tule ja sama mentaliteetti tuntui olevan muillakin samassa sakissa olevilla miehillä. Puustosta huolimatta hain ohituskaistaa kuin viimeisessä hädässä. Katajat ja pihlajat saivat kyytiä, kun parantelin sijoitustani ratkaisevilla pykälillä.

Kaikesta pummailusta huolimatta hauskaa oli. Ja kyllä kärki piti sitä 6 minuutin kilometrivauhtia. Tosin vaikka muilla osuuksilla oltiin nyt nopeampia kuin 19 vuotta aiemmin, niin avauksessa mentiin jo vuonna 1992 lähes sekunnilleen samaa kilometrivauhtia kuin kärki nytkin. Tosin silloin oli vauhdin pitäjänä MM-mitalisti Timo Karppinen ja lähtö taisi olla 25 minuuttia aiemmin, mutta matka oli tuolloin vähän pidempi.

Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, niin Vehkalahtijukolatrilogiani seuraavaa osaa saataneen odottaa parikymmentä vuotta. Saapa nähdä, mitä vauhtia silloin liikutaan.

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


inov 8 alapanoraama