Varkoi: Suomen paras suunnistaja

Tämän sivuston päätoimittajat ovat peränneet keskustelua. Sarjamme täysin typerät ja turhanpäiväiset väittelyt jatkuu yksinkertaisella kysymyksellä: kuka on Suomen kaikkien aikojen paras suunnistaja?

Tämän sivuston päätoimittajat ovat peränneet keskustelua. Sarjamme täysin typerät ja turhanpäiväiset väittelyt jatkuu yksinkertaisella kysymyksellä: kuka on Suomen kaikkien aikojen paras suunnistaja?

´Makuasioista ei voi kiistellä´ on uskomaton väite. Eikö juuri niistä voida kiistellä ja täytyykin.

Kärsimättömimmät voivat siirtyä suoraan jutun loppuun äänestämään. Koska Hevoskuurin juttupalkkiot kuitenkin mitataan viivottimella, täytän palstamillimetrit tarjoilemalla muutaman kandidaatin.

Taustani on tässäkin hyvin syvällinen asiantuntemattomuus, jota tasapainottaa kykyni tuottaa liki uskottavan oloista tekstiä 6 liuskaa tunnissa, lähes aiheeseen katsomatta.

Eri aikakausien mestareita on tietenkin mahdotonta laittaa järjestykseen. On tietyllä tapaa itsestään selvää, että ehdokkaan tulisi olla vähintään henkilökohtainen maailmanmestari. Ensimmäiset MM-kisat juostiin vasta 1966, mikä heti asettaa alkuvuosien suunnistajat eriarvoiseen asemaan. Suunnistusta harrastettiin lähinnä Pohjoismaissa pohjoismaalaisten voimin ja Helsingin Suunnistajat saattoi voittaa Jukolan osuuden erolla seuraaviin. Useimmilla suunnistajilla ulkomaan kokemus rajoittui talvi- ja jatkosotaan.

Kilpailu on siis ainakin kiristynyt. Silti alkuvuosikymmenten suunnistajista voi nimeltä mainita ainakin Jarl Gripenbergin, Juhani Salmenkylän sekä Tepsellin veljekset.

60-luvun ykköseksi nousee Euroopan ja Pohjoismaiden mestari Erkki Kohvakka. MM-kisat alkoivat hänen uransa kannalta liian myöhään. Hän oli kyllä mukana vielä Fiskarsissa 1966, mutta oli käytännössä lopettanut uransa jo vuotta aiemmin. Erkki johti kilpailua yli minuutilla vielä pari kilometriä ennen maalia, mutta sortui sitten jättipummiin. Kaikki muutkin suomalaiset pummasivat samaa rastia mikä aiheutti jonkin verran epäilyjä kartan paikkansapitävyydestä. Tarunhohtoisen legendan mukaan juuri ennen kohtalokasta virhettä Erkki näki pusikossa vilahtavan jotain punaista, joiden uskoi olevan takaa lähteneen Åge Hadlerin housut. Erkki on kuitenkin jälkikäteen kiistänyt nämä arviot ja myöntänyt rehdisti, että yksinkertaisesti kunto ei enää riittänyt loppuun saakka.

MM-kisat tulivat Erkin kannalta siis liian myöhään, mutta muuten hänen huippu-uransa osui oikeaan aikakauteen. Mitä pidempi, raskaampi ja pimeämpi kisa- sitä ylivoimaisempi Kangasniemen karhu oli. Tuohon aikaan oli kunnia-asia, että kilpailut vietiin aina seutukunnan raskaimpaan maastoon- kangasmaastossa kilpailu lähenteli jo pyhäinhäväistystä. Siinä mielessä lajin nykykehitys olisi kulkenut Erkin kannalta väärään suuntaan.

70-luvun ykköstähti oli Liisa Veijalainen, joka on ensimmäinen suomalainen henkilökohtaisen matkan maailmanmestari. Lisämaustetta mestaruudelle antoi kisan jälkeen annettu ilmoitus siitä, että Liisa juoksi kilpailun ollessaan raskaana. Veijalaista voi tituleerata ensimmäiseksi suomalaiseksi suunnistusjulkkikseksi. Muistan nähneeni Liisan jopa Kymppitonnissa. Kymppitonnihan oli yksi Speden nerokkaimmista keksinnöistä eli tv-ohjelma, jota katsotaan silmät kiinni. Veijalaiselle on myönnetty myös valtion Pro Urheilu-tunnustuspalkinto.

Liisan varjosta vähintäänkin adjutantiksi nousi Outi Borgenström. Outi muistetaan parhaiten 1979 Tampereen kotikisojen maailmanmestaruudesta sekä mestaruusjuhlissa tanssiparketilla rikotusta nilkasta. Harva muistaa, että MM-pronssia tuli jo 1974. Myös Outin hyllystä löytyy Pro Urheilu.

Ensimmäinen miesten henkilökohtainen maailmanmestari on Kari Sallinen, joten paikka listalla on selviö. Loistavan maastojuoksutaidon lisäksi Sallisen vahvuudeksi voi lukea konstailemattoman suhtautumisen arvokilpailujen paineisiin. Ellei suunnistajalla ole päätä, ei sillä ole häntääkään.

Rentona kilpailijana Karilla olisi varmasti edelleen annettavaa esimerkiksi henkisen valmennuksen puolella. Oli varmaa, että juuri Sallinen ehti ensiksi iskeä silmää pahimmille kilpakumppaneille lähtökynnyksellä.

Karttojen kehitys 70-luvun loppupuolella loi uudenlaisen suunnistajatyypin maantieravureiden rinnalle. Suomessa Ari Anjala aloitti tikkauksen, Sallinen jalosti sitä edelleen kunnes Pekka Nikulainen teki siitä modernin taidemuodon.

90-luvun ykkösnimeksemme nousee Janne Salmi. Arvokisasaavutustensa lisäksi nostan Jannen suureksi ansioksi suomalaisen suunnistuksen kansainvälistämisen. Sen lisäksi, että Janne asui, harjoitteli ja kilpaili runsaasti ulkomailla heiluivat saluunan ovet myös toiseen suuntaan. On Jannen aikaansaannosta, että Turun Suunnistajien paidassa nähtiin Simone Nigglin ja Daniel Hubmannin tasoisia suunnistajia. Janne näytti myös eteen, että suomalainen suunnistaja voi pärjätä myös mannermaisissa maastoissa.

Oma lukunsa on Jannen saavutukset viestisuunnistajana- erityisesti ankkurina. Jukolavoittoja on kolme ja Tiomilastakin yksi. Arvokisaviesteistäkin kotiutusprosentti on kiitettävä. Jos valitaan Suomen kaikkien aikojen MM-viestijoukkue on Salmi ilman vaihtoehtoja siinä ankkurina. Tämä siitäkin huolimatta, että kerran pikkutunneilla asiaa tivatessani Janne myönsi joutuneensa Jukolassa tai Tiomilassa ankkuriosuudella vain kerran tosipaikkaan. Tämä oli Paimiossa ja vastassa Petter Thoresen. Kypsä Thoresen koulutti vielä raakile Salmea ja maalissa Petter oli ykkönen, Janne nöyrä kakkonen.

Jannen myöhemmästä päävalmentajakaudesta on kilpaileviakin mielipiteitä, mutta itse piirrän siitäkin vahvan plussan.

Suunnistuksessa lajin todellisille suurmestareille on liki poikkeuksetta tyypillistä, että he juniorisarjoista siirryttäessä varsin kivuttomasti alkavat heti menestyä myös aikuisten sarjassa. Tällainen tapaus on myös Jani Lakanen, joka oli ikäluokkansa selkeä ykkönen jo 12-vuotiaana. Suunnistajana Jani on monessa kohdin täysin poikkeuspersoona, puhutaan vaikkapa vartalon hallinnasta. Pitkä matka on Lakasen bravuuri ja on mielenkiintoista seurata Janin comebackia kohti Vuokatin MM-kisoja. Jos Suomen kaikkien aikojen viestijoukkueen ankkuri on Janne Salmi, on Jani yhtä itsestään selvä aloittaja. Pieneksi kauneuspilkuksi Janin uralla on jäänyt lievästi epäonnistuneet sinetit Jukolan ankkuriosuudella. Syyksi voisi arvuutella ainakin kilpailun poikkeuksellista vuorokaudenaikaa.

Janin seuratoveri Pasi Ikonen otti maailmanmestaruuden Tampereen kotikisoista heti ensimmäisenä seniorivuonna. Pasin kohdalla esimerkiksi kompassittomuudesta on puhuttu aivan liikaakin, mutta on totta, että suunnistusteknisesti Pasi onnistui viemään hommaa seuraavalle levelille. Se ei ole tullut itsestään vaan todennäköisesti Pasi on Kansalaisen karttapaikan käytön ME-mies. Myös pika- sittemmin keskimatka tuli Pasin kannalta ohjelmaan juuri oikeaan aikaan.

Syy miksi tämä juttu pitää kirjoittaa jo nyt on Minna Kauppi. On täysin mahdollista, että tämän ja seuraavan kauden jälkeen Minna saattaa saavutuksillaan tämän kaltaisen kysymyksenasettelun naurettavaan valoon.

Minna on hämmentävä luonnonlapsi ja poikkeusyksilö suomalaissuunnistajien joukossa. Oma reliefi on jo kolmikymppisenä Vääksyn kanavan rannalla.

Juuri kun olimme vuosikymmenien uurastuksella saaneet vakuutettua, että suunnistus on insinöörien ja nörttien älylaji, tulee blondi Asikkalasta ja napsauttaa kaiken helpon näköisesti päälaelleen. Jo pelkästään MM-kisojen mitalijakauma (8 kultaa, 6 himmeämpää mitalia) kertoo, että kyseessä on hyvin epäsuomalainen klassinen voittajatyyppi. Minna on myös ensimmäinen vuoden urheilijaksi valittu suunnistaja. Jos Liisa Veijalainen oli ensimmäinen suunnistusjulkkis on Minna sitä potenssiin neljä.

Oma valintani Suomen kaikkien aikojen suunnistajaksi on Ari Anjala. Harkitsin huolellisesti, onko tämän kirjoittamisessa mitään järkeä. Ei ole. Sen vuoksi jatkan.

Tämän kirjoituksen ymmärtää noin kuusi ihmistä ja heistä ainakin puolet on eri mieltä. Toisin kuin Veikko Lavi virheellisesti esitti, jokainen ihminen ei ole laulun arvoinen, mutta Ari Anjala on.

Ehdotus on, totta kai, niin posketon, että vaatii vankat perustelut, joita ei oikein ole. On helpompaa luetella miksi ei ainakaan Anjala. Muutama viestimitali arvokisoista löytyy, mutta muuten puhutaan arvokisojen alisuorittajasta. Jukola-voitto löytyy, mutta ei siinäkään joukkueessa ankkurina. Jukolan voitokkaaseen ankkurointiin tarjottiin paikkaa ainakin Lapualla, mutta Anjala ei kyennyt paikkaa käyttämään. Anjalaa voisi kuvailla myös kapea-alaiseksi suunnistajaksi vaikkapa Salmeen verrattuna. Poljento ei riittänyt Skandinavian ulkopuolella. Tänä päivänä pitkällä matkalla kyyti ei parhaille riittäisi, sprintissä hän olisi täysi statisti. Sen sijaan nykyinen keskimatka olisi ollut Arille kuin nenä päähän.

Silti Anjala. Kun järki ja tunne ajautuvat törmäyskurssille, tunne voittaa aina. Asian toinen puoli on nimittäin se, että itsekin olen riittävän vähän Aria nuorempi, jotta ehdin muutaman kerran hankkia henkilökohtaisen kokemuksen, että millä helvetillä se tuommoisen voittoajan leipoi. Taikoi niitä joskus muutkin, mutta useimmin Anjala. Maailman vaatimattomin mies ja erittäin elegantti tapa suunnistaa

Kymmenkunta vuotta sitten puhuttiin paljon Pasi Ikosen tai Jarkko Huovilan jumalaisesta maastoaskeleesta, mutta Anjalan sulavaa menoa maastossa on minusta vielä mukavampaa katsella. Maastohiihdon ja suunnistuksen välisellä rospuuttokaudella huhti- ja loka-marraskuussa voisi Urheiluruudussa minusta näyttää viiden minuutin pätkiä Arista juoksemassa kevyesti metsässä.

Kilautin aiheen tiimoilta eilisillan silmässä kahdelle kaverille. Toinen on Anjalan maajoukkueaikalainen, toisen polven (toisessa polvessa paha rustovaurio) maajoukkuesuunnistaja Pekka Nikulainen. Toinen taasen Anjalan paraativuosien maajoukkueen pääkäskijä Olli-Pekka Kärkkäinen.

Niku-Pekka myönsi, että keskimatkalla Ari olisi ollut kova luu. Yritimme yhdessä huonolla menestyksellä muistella syytä Anjalan tietynlaiseen välivuosiajatteluun. Vuoden 1985 MM-kisa Australiassa olisi ollut kuin nyrkki silmään Arille, samoin joku Ahvenanmaan PM-kisa. Jostain syystä molemmat jäivät käymättä. Ehkä kaikkien aikojen tikissä Anjala oli keväällä -89, mutta jalkapohjan lävistänyt keppi pilasi Ruotsin MM-kisat, mikä olisi varmasti myös osunut hyvin Arin jalkaan.

Jos puhutaan suunnistuksen reservialueesta, jolla tarkoitetaan erotusta, joka jää viitoitettua reittiä juoksevan ja samaa reittiä itse suunnistavan vauhdin väliin on varmaankin niin, että Thierry Gueorgiou on omassa divisioonassaan, Ruotsin mestari on Peter Öberg ja Suomen ykkönen Ari Anjala. Ari ei ollut koskaan mikään tielinko, mutta jos otetaan suunnistajan 13000 viimeksi suunnistamaa rastiväliä ja onnistumisprosentti niissä on Anjala Suomen mestari siinä missä Thierry itse oikeutettu ME-mies. Tiedä häntä vaikka olisi sitä siinäkin tapauksessa, että lasketaan mukaan myös ikämiesvuodet. Onhan kyseessä edelleen eri ikäluokkien kovin suomalaissuunnistaja.

Vielä aivan viime vuosina olen kummastellut Anjalan edustaessa milloin Nouskia milloin Pyrintöä miksei Ari edelleen mahdu ainakin Tiomilassa ykkösjoukkueeseen. Voi olla, että Pyrsästä saattaa löytyä hyvänä päivänä viisikintoista miestä, jotka onnistuessaan nylkevät Arin kahdeksan kilometrin yöosuudella. Mutta toisaalta kynnet lyhenisivät seurateltalla huomattavasti vähemmän mikäli matkassa on Tampereen Yrityksen kasvatti Ari Anjala. Todennäköisesti vaatimaton herrasmies on itse kieltäytynyt joukkuepaikasta.

Suomen aikansa johtava suunnistusteoreetikko (on sitä Ruotsissa vielä tänäkin päivänä) Nikulainen muisteli tuoneensa pro gradu-työhönsä liittyneen laajan kysymyspatterinivaskan suunnistustekniikasta maajoukkueleirille -88. Erityisen innolla Nikulainen odotti Anjalan vastauksia. Anjala palautti leirin päätteeksi tyhjän paperin, sanoi, ettei ymmärtänyt kysymyksistä a) yhtään b) mitään ja saaneensa siitä vain päänsärkyä.

Olen itsekin ollut luennolla, jossa muistan Anjalan maininneen, että hän osaa kyllä suunnistaa, mutta ei osaa kuvata sitä ulkopuolisille. 80-luvun arvokisamaestron Kent Olssonin yksi keskeisimpiä prinsiippejä oli, että jos pitää valita nopeimman ja varmimman reitinvalinnan väliltä, valitse aina varmin. Ari Anjalan ei tarvinnut valita varminta, koska hän kykeni toteuttamaan nopeimman.

Päävalmentaja Kärkkäinen kertoi olevansa tismalleen samaa -58 ikäluokkaa kuin Anjala. Oopee muistelee, että Anjalan suunnistus oli jokseenkin täydellisesti näpissä jo 14-vuotiaana. Oopee muisteli ehkä voittaneensa Anjalan joskus, muttei monesti. Oopee tähdensi, että tässä katsannossa Anjala ei vielä ratkaisevasti poikennut muista.

Kärkkäisen mukaan mukana oli paljon myös huonoa tuuria (mm. 1989), ettei Anjala juuri päässyt isoon kisaan aivan huippuiskussaan. Oopee mainitsee myös jääkiekon, jota Anjala pelasi Luhalahden kaukalossa suunnistajaksi poikkeuksellisen paljon.

Anjalan suunnistustekniikkaa Kärkkäinen kuvaa äärimmilleen pelkistetyksi ja itseluottamusta omaan taitoon äärettömäksi. Omaksi ansiokseen hän laskee sen, että hän tajusi, että Arin kohdalla ensimmäinen ymmärrettävä asia oli, että häntä ei kannata yrittää laittaa samaan muottiin muiden kanssa vaan vapausasteet olivat tapissa. Ehkä tästä syystä Arilla ei tainnut koskaan olla myöskään henkilökohtaista valmentajaa. Olisiko pitänyt?

Oopee muistelee hymyssä suin 80-luvulla maajoukkuetoimintaan lanseeraamaansa testijuoksua. 5x1000 m, jossa uuteen tonniin startattiin joka viides minuutti. Toisin sanoen mitä nopeammin juoksit, sitä pidemmän palautusajan tienasit. Paikkana Vierumäki ja kellottajana Sonny Crockett-bleiserissään Kärkkäinen.

Nopeimpia 2.50-keskiarvon pintaan juosseita olivat aina vuodesta toiseen vaihtuvat maajoukkueen täydennysmiehet. Sitten alkoivat tulla jo parhaat naiset tyyppiluokkaa Annika Heino (nyk. Viilo). Viimein jonon jatkona saapuivat myös maajoukkueen luottoratsut järjestyksessä Peter Ivars, Kari Sallinen ja viimeisinä tasaväkisinä toisiinsa nojailivat Nikulainen ja Anjala. Tämän vuotuisin testin jälkeen Oopee kertoo iltarukouksessaan kiroilleensa aina, että hän ei ollut kulmamiehenä jonossa siinä vaiheessa kun jätkiä jaettiin, mutta toisaalta piti muistaa, että lajin nimi on kuitenkin suunnistus.

Maasto, kartta ja Ari Anjala- we salute you!

------------------------------------------------------

Tähän tultiin, multiin. Tämä blogi jää vähintäänkin ennustamattoman pitkälle tauolle. Palsturin liikenevä ylimääräinen vapaa-aika ja energia suuntautuu jatkossa ainakin seuraavan vuoden ajan Vuokatin MM-organisaatiolle. Kiitän palautteesta, nähdään rasteilla!

Blogisti Hannu Varkoi

hannu_varkoiHannu Varkoi on suunnistusurheilun moniottelija niin toimittajan, valmentajan kuin useiden arvokilpailuiden kuuluttajan tai tv-selostajan rooleissa. Hannu muistetaan myös suunnistussivusto O´news Cosmoksen päätoimittaja Heikki Levosena.


inov 8 alapanoraama