Varkoin blogi: Viisikko ja ruumiin (k)arvoitus, luku 4

Trilogian neljännessä ja toivon mukaan jo viimeisessä osassa maaseudun puolustuspuheenvuoro. Unohdetun kansan puolesta.

Trilogian neljännessä ja toivon mukaan jo viimeisessä osassa maaseudun puolustuspuheenvuoro. Unohdetun kansan puolesta.

Viisikon ykköskuski Jukka Pekkala lupasi ensimmäisessä julkisessa ulostulossaan Viisikon työn eräänä lähtökohtana olevan sen tilastollisen faktan, että 80 % suomalaisista asuu kahden prosentin maa-alalla. Täytyy tunnustaa vilpittömästi, että kommentin luettuani rehellinen ensireaktio oli seuraava. Kaikille perkeleille sitä nykyään kyniä myydäänkin!

Voiko surkeampaa sammakkoa mies suustaan pudottaa? Ollaan siinä ja siinä osoittiko Pekkala jo ensikommentillaan olevansa täydellisen epäpätevä tähän tärkeään tehtävään. Kuinka tällainen mies, joka ei näemmä hiukkaakaan hallitse historiaa voisi linjata tulevaa? Siitähän tässä kuitenkin pohjimmiltaan kai on kyse: tulevaisuus vai tule vaisuus?

En tunne Pekkalaa henkilökohtaisesti vaikka kai pitäisi. Hän toimi nimittäin Urheilukoulun valmennuspäällikkönä suorittaessani varusmiespalvelusta. Kertaakaan en miestä 11 kuukauden aikana tavannut, mikä lienee jonkinlainen ennätys ja saavutus sinänsä. Ainakin omalle saapumiserällemme miehen toimenkuva jäi silloin suureksi mysteerioksi.

Toisaalta olen Pekkalan suhteen kuitenkin vielä kahden vaiheilla. Se johtuu siitä, että istuin taannoin pois nuorta ja samettista iltaa hyvän ystäväni ja Pekkalan ex-alaisen Pekka Nikulaisen seurassa. Niku-Pekka, jonka arvostelukykyyn jossakin määrin luotan, katkaisi rikkumattoman sinisen hetken tokaisemalla Pekkalan olevan älykäs mies, kyvykäs kaveri sekä ns. hyvä jätkä.

Täytyy todella toivoa, että em. kommenttia antaessaan Jukalle on osunut vain ns. pöljän päivä. Edelleen toivon, ettei niitä mahdu 365:ttä vuoteen, karkausvuosina useampiakin.

En tippaakaan epäile Pekkalan prosenttiluvun paikkansapitävyyttä. On pelkästään luonnollista, että eläkeläiset muuttavat kuolemaan lähemmäksi ambulanssia, mutta huippu-urheiluun tällä ei ole mitään yhteyttä. Tekisi melkeinpä mieli kääntää prosentit päälaelleen ja vain lievästi liioitellen väittää, että 80 % kovimmista kasvoista ja voittajatyypeistä on aina tullut sieltä harvemmin asutulta alueelta. Väite on kova joten perustelen.

Tässä Pekkalalle lisää tilastoja: Lammin Säkiä, Perhon Kiri, Simpeleen Urheilijat, Mikkelin Melojat, Lapuan Virkiä, Haapajärven Kiilat, Orimattilan Seudun Urheiluampujat, Lohjan Louhi, Nurmon Jymy, Pyhäjärven Pohti, Kurikan Ryhti, Ikaalisten Urheilijat, IF Länken, Ylläksen Hiihtäjät, Myrskylän Myrsky, Uukuniemen Urheilijat...

Siinä vain lievästi valikoitu otos viimeisten suomalaisten olympiavoittajien seuroista. Siihen sitten jatkeeksi maailmanmestareista Tohmajärven Urheilijat, Kangasniemen Kalskeet ja Äänekosken Urheilijat ja kumppanit niin aletaan olla asian ytimessä kuten Pulkkinen näkisi.

Arvaan jo pekkajukkaloiden vasta-argumentit. Hannu hyvä, suomalainen olympiavoitto on niin harvinaista herkkua, että olet joutunut poimimaan nuo esimerkit viimeisten 40 vuoden ajalta jona aikana maailma on muuttunut ja maaseutu ehditty jo tyhjentää.

Vastaväitteeseenkin on pakko ampua vielä muutama reikä.

Vuoden 2010 parasta urheilijaa valittaessa kymmenen eniten ääniä saaneiden joukkoon kuului urheilijat mm. Vääksystä, Hyvinkäältä, Porvoosta, Hollolasta, Ilmajoelta ja Maskusta. Vuoden 2011 parhaaksi tullaan valitsemaan urheilija, joka on kotoisin joko Kajaanista tai Ristijärveltä. Ellei sitten se vääksyläinen tai ilmajokinen tyhjennä kesällä pajatsoa.

Sanopa Jukka minulle missä on näytetty, että keskus on parempi kuin syrjä. Jos viisaus olisi keskittämisessä niin totta helvetissä Suomen parhaat urheilijat tulisivat Helsingistä.

Arvoisa lukija, laitapa hetkeksi silmät kiinni, ota mukava miettimisasento, löysää kravattia ja aukaise paidasta ylin nappi. Nyt avaa silmät uudestaan, jotta näet lukea mitä pitäisi miettiä.

Kuka helsinkiläisurheilija on omassa lajissaan lähimpänä maailman kärkeä?

No? Eikö meinaa tulla ketään? Tuuha? Poutala? Multala? Ehkä sittenkin poolbiljardin pelaaja Mika Immonen? Ei tosin pesunkestävä stadin kundi hänkään, sillä Immonen varttui varhaisvuotensa Lontoossa;-)

Tiedän kuuluvani merkittävään vähemmistöön, koska olen kuullut aiheesta yllättävän vähän vitinää muualta, mutta tunnustaudun mielelläni kerettiläiseksi ilmoittamalla, että urheiluakatemiajärjestelmä oli hakotie. Vähintäänkin se jäi puolitiehen, on torso, keskeneräinen ja hyvin voimakkaasti epätasa-arvoistava. Hyvää siinä on se, että saatiin koulutetuille ihmisille lisää mielekkäitä liikunta-alan työpaikkoja.

Kilpa-urheilun ja muun puuhastelun piirissä se saattoi ollakin oikea liike. Helpoimmin keksittävä ja ensimmäisenä mieleen tuleva se on ainakin ollut. Mutta huippu-urheilun kanssa tälläkään ei ehkä ole juuri tekemistä. Aika mahdoton kuvitella Seppo Rätyä, Juha Väätäistä tai Juha Mietoa jonottamassa urheiluakatemian harjoitusvuorolle.

Kokemuksen rintaäänessä on syvyyttä tällä kertaa sen ripauksen verran, että ehdin toimia parin vuoden ajan paikallisen urheiluakatemian yhteyshenkilönä salopitäjässä, josta on 45 minuutin ajomatka akatemian maalikylään. Kunnastamme löytyi mm. puolenkymmentä eri lajien nuorisomaajoukkueissa tai sitä tasoa lähellä olevaa urheilijaa. Tuo kolmen vartin matka teki kuitenkin sen, ettei kenelläkään lajista riippumatta ollut mitään käytännön mahdollisuuksia osallistua oikeasti akatemian toimintaan. Ei koulupäivän aikana eikä koulupäivän jälkeen, koska järjestettyä toimintaa ei ollut iltaisin eikä viikonloppuisin. Naurettavaa pelleilyä ja täydellistä kosmetiikkaa. Paskan myivät.

Meille jäsenkuntana jäi pelkkä maksumiehen rooli. Päätettyämme järjestää tilalle itse korvaavaa toimintaa oman kunnan sisällä ja erotessamme akatemiasta lähetin eroilmoituksen saatteeksi kohtuuräkäisen sähköpostin akatemian vastuuhenkilöille. Jotenkin kuvaavaa, ettei kenelläkään löytynyt munaa koskaan edes vastata postiin. No, hiljaisuus on kai myöntymisen merkki.

Eivät akatemiat tietenkään veljeksiä ole. Voi olla, että jossain muualla akatemiavalmennus on hyvinkin toimivaa joten en halua leimata kaikkia. Toimi se meilläkin jääkiekossa kunhan vain olit ensin ymmärtänyt muuttaa maalikylän oppilaitoksiin.

Urheiluakatemia-ajattelu vertautuu monella tapaa kuntakentän Paras-hankkeeseen. Siinäkään en ole koskaan ymmärtänyt minkä takia pienen ja ketterän, taloutensa moitteettomasti hoitaneen kunnan, jossa asiakkaat ja hoitohenkilökunta jo valmiiksi tuntisivat toisensa pitäisi väkisin mennä kimppaan isomman, mutta persaukisen naapurikunnan kanssa. Tokkopa ennen vanhaankaan pientilallinen sanoi naapurin ökyisännälle, että hoida sinä minunkin pellot ja metsät kun minä en jaksa. Kahden kalkkunan yhdynnästä ei synny kotkaa.

Norjaa on tulosten valossa pakko pitää ainakin talviurheilun osalta jonkinlaisena mallimaana. Ottakaapa muuten huviksenne selvää Northugin, Björgenin ja Johaugin kotipaikat. Jokainen tulee niin jumalan selän takaa, että jos maantiede ja topologia huomioidaan ei Suomesta niin syrjäistä paikkaa löydy edes Sevettijärveltä. Jos Petterin, Maritin tai Thessanin kansallisuus olisi Suomi ei kenelläkään olisi noista lähtökohdista ollut minkäänlaisia edellytyksiä osallistua urheiluakatemiatoimintaan. Silti jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi kohtuusukkelaan. Norjalainen voittaa aina.

Norjassa urheilutoiminnan perusyksikkö on aina ja edelleen urheiluseura, jonne on palkattu koulutetut valmentajat. Niin yksinkertaista se on. Riittävän mittava porkkanaraha jokaiseen valmentaja/toiminnanjohtajapalkkaukseen tarvittaisiin myös tänne.

Oman kotikuntani (vajaa 11 000 asukasta) virkamies kehaisi kerran eräässä tilaisuudessa kunnassamme olevan yli 20 urheiluseuraa. Mitä kehumista tai ainakaan mitä järkeä siinä on? Härmässä joka ikiseen pieneenkin lajiin pitää perustaa oma seura ja seuran johtokuntaan ja jaostoihin haalitaan sitten vuosikokouksen alla vuodeksi kerrallaan kissojen ja koirien kanssa riittävä määrä henkilöitä, joilla on joskus nähty lenkkitossut jalassa.

Norjassa isommat seurat ja perinteikkäät yleisseurat ovat edelleen kunniassa. Lähes joka kunnasta on helppo nimetä paikkakunnan johtava seura. Jo pelkästään se sekä riittävä jäsenmäärä takaa isomman kokonaisvolyymin, talkoojoukon, pätäkkää ja uskottavuutta palkallisten valmentajien ja seuratoimijoiden pestaamiseen. Lisäksi eri lajien edustus samassa seurassa tuo mukanaan synergiaetuja, mahdollistaa tehokkaamman poikkinainnin ja luonnollisesti säästää kustannuksia.

Norjassa pystytään palkkaamaan työmyyriä, Suomessa kyräillään naapuriseuraa ja keskitytään myyräntyöhön.

Vuoden paras urheiluseura on palkittu uudistetussa Urheilugaalassa Pohjola-palkinnolla nyt neljästi. Valituksi ovat tulleet Kiimingin Urheilijat, SK Vuoksi, Juniori-Kalpa sekä Olarin Voimistelijat. En halua ottaa mitään pois näiltä neljältä seuralta, mutta ymmärrän oikein hyvin jos Tampereen Pyrinnössä, Kooveessa, Joensuun Katajassa tai vaikkapa Kuusamon Erä-Veikoissa ihmetellään miksi ne eivät ole koskaan mahtuneet edes ehdolle.

Suomessa vähä raha jyvitetään lajiliitoille, kunnille, seuroille, akatemioihin, aluevalmennukseen... Lopputulemana se, ettei kenellekään jää mitään ja jopa maajoukkue-urheilijoilla on leireistään mittavat omavastuut.

Toisaalta on hyvä muistaa, ettei pelkkä raha aina tee onnelliseksi. Olen nimittäin omin silmin nähnyt, että 10 miljoonaa euroa omistavat ihmiset eivät ole juurikaan sen onnellisempia kuin 9 miljoonaa omistavat.

Norjalainen kaverini ihmetteli taannoin, minkä vuoksi Kaisa Mäkäräinen leireili yhdessä Norjan ah-maajoukkueen kanssa. Selitin, että Suomen maajoukkuetoiminta ajettiin viime keväänä käytännössä alas, kesäharjoittelu tapahtui pääosin valmentaja Punkkisen kesämökillä Kolilla. Punkkinen ajeli toistakymmentätuhatta kilometriä omaan piikkiin nostaen toki varmaankin muhkeaa parin tonnin valmentaja-apurahaa. Nauroi eikä uskonut.

Myöskään edelleen ihan korkeatasoinen urheiluopistoverkostomme ei istu ongelmitta urheiluakatemia-rakenteeseen. Urheiluopistot eivät pääosin sijaitse kasvukeskuksissa vaan ne on useimmiten rakennettu luonnonkauniille paikoille syrjempään. SLU onkin näyttänyt esimerkkiä keskittämällä koulutus- ja seminaaritoimintaansa viime vuosina päättäväisesti ja määrätietoisesti entistä enemmän Suomenlahden aalloille Viking Linen ja Silja Linen urheiluopistoille.

Urheilupaikkamme kestävät edelleen vertailun aivan kohtuullisesti. Kun Kojonkoski tuo Puijon maailmancupin yhteydessä Norjan mäkimaajoukkueen kuivaharjoituksiin Kuopio-halliin ovat vanhatkin konkarit kuulemma vuodesta toiseen huuli pyöreänä voiko tällaista paratiisia ollakaan. Kyllä voi. Aika lailla jokaisessa Kuopion kokoisessa kaupungissa.

Suurempi ongelma on se, että meillä nämä hallit ovat merkittävän osan vuodesta muussa kuin urheilukäytössä. Esimerkiksi se äsken mainittu Kuopio-halli tänä keväänä pelkästään messukäytössä kahden kuukauden ajan maaliskuusta toukokuuhun!

Viisikko voisikin toimenpide-ehdotuslistaansa lisätä yhden ironisen ranskalaisen viivan messuhallien rakentamisesta jokaiseen yli 30000 asukkaan kaupunkiin.

On se saatana kun on pieni kansa, kirosi aikoinaan jo Paasikivi. On se sitä siksi, että massatuotantoon (vrt. vaikkapa Brasilian jalkapallo, Kenian kestävyysjuoksu, Norjan maastohiihto, Itävallan alppihiihto, Kanadan jääkiekko) ei meillä tule koskaan olemaan varaa. Se tarkoittaa sellaista menestymisen reseptiä, että ensinnäkään ketään ei jätetä (missä on onnistuttu vähintäänkin kohtuullisesti), koska joka huttusen, tuppuraisen ja mönttisen panos tarvitaan.

Pisa-tutkimuksen tuloksilla paistatellaan ja Opetushallituksen virkamiesten työajasta puolet menee ottaessa vastaan lähetystöjä ympäri maailmaa suomalaista koulutusihmettä ihailemaan. On se sitä tavallaan, esimerkiksi naisten koulutuksen osalta. Mutta jos raaputat Pisa-tuloksien pintaa hieman syvemmältä paljastuu sama kuin suomalaisessa urheilussa. Tosiasiassa suomalainen koulutusjärjestelmä on kovatasoinen ainoastaan heikkojen oppilaiden osalta. Keskitaso ei ole mainittava ja niin sanotut huiput puuttuvat lähes tyystin.

Siunatuksi lopuksi. Edelle kirjoittamani ei ollut oikein edes mielipide, vaan ääneen ajattelua. En tiedä, mitä mieltä olla. Mutta nuo kysymykset halusin esittää ääneen. Kysymykset eivät ole vaikeita, vastaukset ovat.

Mutta nyt annan Viisikolle työrauhan. Se on muuten Neil Hardwickin mukaan toinen kahdesta suomen kielen sanasta, jota ei voi kääntää millekään muulle kielelle. Se toinen on painopistealue.

Blogisti Hannu Varkoi

hannu_varkoiHannu Varkoi on suunnistusurheilun moniottelija niin toimittajan, valmentajan kuin useiden arvokilpailuiden kuuluttajan tai tv-selostajan rooleissa. Hannu muistetaan myös suunnistussivusto O´news Cosmoksen päätoimittaja Heikki Levosena.


inov 8 alapanoraama