Reaalitsekkausta

Blogisti Hytönen tekee paluun. Kuva: kestävyysurheilu.fi

Blogisti Hytönen tekee paluun. Kuva: kestävyysurheilu.fi

Viime viikolla Arto Bryggare kirjoitti Noora Toivolle avoimen kirjeen, joka kirvoitti pienen keskusteluryöpyn niin iltapäivälehdistössä kuin somessakin. Itsellänikin nousi muutama ajatus päähän, jossa vaimoni antaman niska- ja hartiahieronnan jälkeen on lähtenyt veri kiertämään.

Ne, jotka asiasta eivät vielä mitään tiedä, voivat käydä lukemassa lisää vaikkapa Ilta-Sanomien sivuilta tästä.

Bryggaren perimmäinen sanoma jäi hänen kirjoituksensa perusteella hieman hämärän peittoon. Toisaalta olen viime aikoina lukenut kymmeniä kansanedustajaehdokkaiden paikallislehtiin kyhäämiä mielipidekirjoituksen ja pamfletin sekoituksia siitä, miten sote-uudistus tulisi hoitaa. Sen perusteella voin todeta, ettei Bryggare ole ainoa kirjoittaja, jolla pointti jää puiden taakse.

"Ettet sitten pety"

Arto Bryggare itse veti sanojaan takaisin ja myönsi avoimesti, että viestin aloitus ei ollut paras mahdollinen. Se on hyvin tehty se, sillä aika monelta ihmiseltä puuttuu kyky myöntää omia huonoja sanavalintoja. Sen sijaan avoimen kirjeen kommenttiosiossa on paljon lausahduksia, jossa kehutaan Bryggaren ulostuloa ja kehutaan että jollain on kanttia antaa "reaalitsekkausta siitä mihin on oikeasti rahkeita ja milloin hakkaa päätä seinään turhan takia".

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että miksi urheilijalle pitää kertoa, mihin hänellä ei ole mahdollisuuksia tai mihin hän ei voi päästä. Olen miettinyt tätä asiaa monelta kantilta monien vuosien ajan, enkä silti ymmärrä. Samalla täytyy kuitenkin tunnustaa, että olen saattanut siihen itsekin syyllistyä.

Monet näiden kommenttien kertojista tuntuvat itse olevan ihan hyvällä asialla. Yritetään ikään kuin auttaa urheilijapoloista pois ruususen unelmista, jottei sitten pety myöhemmin kun käy ilmi, etteivät ne täyttyneetkään.

Mutta onko se pettymys, jos unelma ei täyty? Pitääkö se unelma olla aina viimeisen päälle realistinen? Riippuuko taivaspaikkamme tai hyväksyntämme lopulta siitä, täyttyikö se unelma?

Kai meillä kaikilla on unelmana koulusta valmistuessaan se, että saamme lopulta työpaikan, joka on 24/7 ihanaa ja mielekästä, ja jossa pääsee juuri sellaiseen hommaan kuin tahtoo ja työpaikan ilmapiiri on ihanaa ja palkkaa tulee ja kaikki kehuu ja blaa blaa.

Kuka semmoisen työn lopulta saa? Ei kai kukaan. Pitäisikö tämäkin kertoa etukäteen, jottei sitten pety? Moniko on pettynyt? Ehkä kouluopinnotkin pitää aloittaa henkilökohtaisen opintosuunnitelman täyttämisellä ja päättää "Tällaista se työelämä sitten oikeasti on" –kurssilla, josta saa 2 opintopistettä. Sen jälkeen sitten paperit käteen ja työkkärin kautta pätkätöihin psykopaatin alaisuuteen.

Jos unelma tai tavoite potkii eteenpäin, ei muiden tarvitse sitä lannistaa kertomalla kuinka realistista se on.

Matka itsessään

Kuten Artokin kirjoituksessaan toteaa: urheilu on matka itsessään. Ja hän on siinä enemmän kuin oikeassa.

Viime viikolla Arton kirjoittaessa avointa kirjettä, minä menin töiden jälkeen kirjastoon. Tavoitteenani oli hakea Robert Axelrodin teos vuodelta 1987 Tallinnan yliopiston kirjaston keskustakampukselta ja sen jälkeen samaisen tekijän teos vuodelta 1993 Tallinnan teknillisen yliopiston kirjastokampukselta kuuden kilometrin päästä.
Keskustassa menikin yllättävän kauan aikaa, kun piti täyttää liput ja laput, ja sen jälkeen kuunnella kirjastotädin selostus siitä, kuinka kirjastossa toimitaan. Tämän jälkeen sain maksaa sisäänpääsymaksun, joka muuten sotii kaikkia kirjastoaatteen periaatteita vastaan, mutta joka toisaalta sopii täydellisesti tähän heimokansamme kapitalistiseen yhteiskuntamalliin. Teoksen löytäminen kesti kauan, sillä se sijaitsi varastossa. Lainaamiseenkin meni yllättävän paljon aikaa.

Jossain vaiheessa huomasin, etten enää ehdi teekkarikirjastoon ennen sulkemisaikaa, joten toinen kirja jäi saamatta.

Joku tallinnalaisen kirjastobyrokratian asiantuntija olisi tietenkin voinut jo etukäteen kertoa tälle porolle, ettei hänellä ole realistista mahdollisuutta hakea molempia kirjoja kahdessa tunnissa. Mutta vaikka joku ystävällinen olisi tämän tehnyt, niin en tiedä olisinko ollut yhtään sen onnellisempi henkilö kuin mitä olin seistessäni iltaseitsemältä kuuden asteen tuulisessa pakkasessa, kädessäni 202-sivuinen "Från konflikt till samverkan", Estonia-teatterin bussipysäkillä odottamassa minut kotiin vievää johdinautoa numero kolme, seuranani kolme keskenään venäjää puhuvaa spurgua.

Toisen kirjan hain tänään suoraan töistä teknillisen kirjaston hyllystä. Nyt minulla on kaksi kirjaa. Olen matkalla kohti ikuisuusprojektin päättymistä, jota jotkut kutsuvat myös gradun palauttamiseksi. Enkä muistele keskiviikon pettymystä, jossa toinen kirja jäi saamatta.

Mitä on ja miltä näyttää

Toinen asia, mikä minua asiassa häiritsee on se, että suomalainen ei edelleenkään tiedä mitä markkinointi tarkoittaa, tai miten sitä tehdään. Urheilija tarvitsee urheillakseen myös rahallista tukea ja sitä saa Kelan ja vanhempien lisäksi sponsoreilta (tässä vaiheessa tekisi myös mainita urheiluliitot, mutta jätän jostain syystä mainitsematta). Mikäli itse olisin markkinointipäällikkö, minua kiinnostaisi huomattavasti enemmän sponsoroida urheilijaa, jonka unelmana siintävät olympialaiset, kuin sponsoroida urheilijaa, jonka unelmana on Ruotsi-ottelu. Riippumatta siitä, missä kisassa hän lopulta sen elämänsä karmeimman varaslähdön ottaa.

Voisin myös kuvitella, että myynti- ja markkinointityön tekeminen on helpompaa, jos yrittää myydä itseään (älkää nyt käsittäkö väärin) matkalla olympialaisiin, kuin myydä itseään matkalla SM-kisoihin. Markkinoinnissa tärkeintä ei ole se mitä on, vaan se miltä homma näyttää. Enkä nyt tarkoita fyysistä ulkonäköä, vaikka siitäkin saisi aikaan ihan oman kirjoituksen. Noora itse on varmasti tämän opintojensa kautta ymmärtänyt, mutta valitettavan harva muu on. Tarkoittaako tämä sitten sitä, ettei itsensä markkinoinnissa saisi käyttää apuna tavoitetta, johon urheilijalla jonkun muun mielestä ei ole mahdollisuuksia?

Me lähdemme mieluusti kolmen päivän reissulle Norjaan Birkebeinerrennettin hiihtämään kapeille ja puuroksi hiihdetyille laduille, ja juomme hiihdon päätteeksi kahdentoista euron hanaoluita. Emme aja 50 - 200 kilometriä Niinisaloon, josta voisimme hiihtää Tampereelle hyvillä baanoilla, ja illalla vetää kahdentoista euron hiihtokerrastokännit oman kodin sohvalla. Se johtuu siitä, että Birkebeinerrennet on onnistunut mielikuvissamme luomaan tapahtuman, johon kannattaa osallistua. Pirkan hiihto ei.

Eihän kukaan meistä ole työhakemuksessakaan rehellinen. Ollaan olevinaan niin dynaamista tiimipelaajaa, joka osaa Microsoft Officen, EU-hanketyön ja SAP:in käytön lisäksi kuutta eri kieltä, on helvetin joustava työajoissa ja kaiken lisäksi omaa kokemusta itse tehdystä avosydänleikkauksesta.

Liioittelun lisäksi jätämme ainakin muutaman häiritsevän tosiasian kertomatta. Meidän CV:ssä ei ole suosituksia niiltä kansakoulun luokkakavereilta, jotka melkein kiusasimme hengiltä. Tai niiltä exiltä, joita petimme edellisen työpaikan pikkujouluissa Ravintola Simonkentän miesten vessan vieressä sijaitsevassa siivouskomerossa. Puhumattakaan niistä entisistä pomoista, joiden luota lähdettiin kesken hankehakemuksen täyttämisen, koska kello oli neljä.

Jostain syystä ne referenssit on siltä pomolta, jonka kanssa sattui tulemaan helvetin hyvin toimeen ja siltä SAP:ia osaamattoman kesätyöpaikan HR-henkilöltä. Ja tietenkin siltä ylilääkäriltä, joka leuat auki kauhulla katsoi, kun suoritit itse itsellesi avosydänleikkauksen.
Miltä näyttäisi työhakemus, joka alkaisi:

"Olen 30-vuotias vähällä kokemuksella varustettu sluibari, jonka päihdeongelma odottaa paljastumistaan. Olen hoitanut itseäni oluella ja mielialalääkityksellä. Työskentelisin mielelläni teillä, jotta saisin ensin säästettyä asunnon omarahoitusosuuden, jonka jälkeen maksaisin firmasta saamallanne palkalla lyhennyksiä seuraavan 30 vuoden ajan".

Ehkä jokaisen työtä hakevan pitäisi ennen hakemuksen lähettämistä erikseen hakea palautetta henkilöltä, joka kertoo kaiken sen, mihin hakijalla ei ole mahdollisuuksia ja mitä hakija ei osaa. Mielellään palaute annettaisiin avoimella kirjeellä.

Ettet sitten turhaan hakkaa päätäsi seinään työelämässä.

Vaikea kuvitella, että urheilija voisi kehittyä ja saisi lisämotivaatiota sillä, että joku antaa julkisesti palautetta hänen rasvaprosenteistaan ja geneettisistä ominaisuuksistaan.

Mutta ehkä sekin on urheilijan oma vika.

Tässäkin saattoi jäädä pointti kateisiin, mutta tiivistetään se näin: Saisiko suomalaisen urheiluilmapiirin jotenkin kannustavammaksi?

-Juho-Veikko Hytönen

Blogisti Juho-Veikko Hytönen

hytonenSanon mitä sattuu, mutta yritän silti käyttää argumentteja. Asun Tallinnassa ja sillä saattaa olla vaikutusta teksteihini.