Hytönen: Ei ikinä enää

Maalissa. Ei ikinä enää. Kuva: kestävyysurheilu.fi

Maalissa. Ei ikinä enää. Kuva: kestävyysurheilu.fi

Täytyy myöntää, että rakastuin pääsiäisenä tornijuoksuun. Kirjoittamistani jutuistakin tuli enemmän mainoksia kuin reportaaseja: kaikki on niin kivaa ja maisemat ovat hienoja.

Todellisuudessa 870 rapun nouseminen neuvostoliittolaista arkkitehtuuria edustavassa betonikuoressa keskellä asbesti-ilmaa on 820 rapun jälkeen kaikkea muuta kuin kivaa. En ole juossut koskaan maratonia, mutta veikkaan päässeeni muutamassa minuutissa maratoonareiden mielentilaan. Tästä teinkin johtopäätöksen, että tuskin kukaan ihan oikeasti nauttii kilometreistä 35-42,2.

Maaliviivan ylitettyäni Tallinnan katolla lupasin itselleni sen saman mitä olen luvannut itselleni monena uudenvuoden aamupäivänä: ei ikinä enää. Luulen lupaavani sitä samaa, jos jonakin päivänä löydän itseni maratonin maalista.

Siitä huolimatta muistelen nyt alkuviikosta sunnuntaipäivää lämmöllä. Ihan niin kuin maratoonari muistelee niitä viimeisiä kilometrejä. Tai reservin kersantti muistelee kymmenen vuoden takaisia varusmiesaikoja.

Uutta vanhoilla elementeillä

Joillekin konservatiivisen kaartin edustajille uudenlaiset lajit, joita rappujuoksutkin edustavat, ovat jotain nykyaikaista hömppää, joka pilaa aidon kestävyysurheilun maineen. Uskallan olla eri mieltä.

Me Y-sukupolven edustajat kaipaamme ehkä vähän jotain muuta kuin viidentoista kilometrin matkaa väliaikalähdöllä. Tai kymmentä kilometriä maantiellä: pukeutuminen koulun liikuntasalin pukuhuoneissa.

Ei se silti sitä tarkoita, että perinteisten kestävyysurheilulajien huippukilpailuja tulisi muuttaa porrasjuoksuksi, kikkailuksi tai yhteislähdöiksi. Se tarkoittaa vaan sitä, että me tavalliset ihmiset haluamme osallistua liikuntasuorituksiin toisin tavoin kuin edelliset sukupolvet. Tosin tässäkin on poikkeus: Tallinnan televisiotorniin nousi yli setsemänkymppisiä ukkoja ja näköalatasanteella he olivat varmasti yhtä onnellisia kuin 45 vuotta sitten Nõmmen hiihtokeskuksen maalissa kierrettyään 25 kilometriä puusuksilla nuhjuisilla laduilla.

Sitä paitsi porrasjuoksussakin pätee se urheilun ikuinen elementti: Et ole koskaan täydellinen. Aina voit harjoitella itsesi paremmaksi. Ja lajin maailmanmestarikin juoksee 80-130 kilometriä viikossa. Joku voisi kutsua sitä ihan säännölliseksi harjoitteluksi.

Pohjoismaat ja Baltia ovat niitä seutuja, missä riittää metsää ja latuja lenkkeilyyn. Miljoonakaupungeissa tilanne on toinen. Koitapa vaikka vetää lenkkiä Varsovan keskustasta! Rappujuoksut ovat niitä harvoja lajeja, jossa ihminen voi vetää itsensä niittiin keskellä neonvaloja ja pakokaasuja. Ja maalissa tuntee saavuttaneensa jotain.

Maltti ja kohtuus kaikessa

Ja vinkkejä niille, jotka joskus kokeilevat jotain lajia, jossa kiivetään ylöspäin oman kehon voimalla: Malttia alussa. Ei liian kovaa!

Sunnuntaina ainakin 80 prosenttia osallistujista teki sen virheen, että he aloittivat liian kovaa. Saman huomasin myös viime kesänä Red Bull 400 –kilpailussa, jossa kiivettiin Puijon mäkihyppyrin päälle. Ohitin puolet kilpailijoista kisan loppupuoliskolla. Myös sunnuntain tornijuoksun väliajoissa olin puolivälissä sijalla 44. Maalissa sijoitus oli 14.

Keho tuntuu vahvalta ja meno helpolta ensimmäisen sadan askeleen aikana. Siihen tunteeseen ei kannata tuudittautua. Nimittäin sitten, kun maitohappo alkaa tuntua suussa asti, on liian myöhäistä keventää. Harvahan sitä aloittaa kestävyysurheilusuorituksen liian hiljaa ja harmittelee tällaista valintaa maalissa.

Toistan tosin itse tätä virhettä lähes jokaisena uudenvuoden aattona. Jokainen vuosi alkaa sillä ajatuksella, että olisi pitänyt ehkä alkuillasta ottaa vähän rauhallisemmin. En ole vielä koskaan harmitellut aamulla, että edellisiltana olisi sittenkin pitänyt ottaa vielä muutama olut!

-Juho-Veikko Hytönen

juhotorni25 min maaliintulosta. Ensi vuonna uudestaan.

--- Mainos - artikkeli jatkuu alla ---

Ad16605771St1Sz3466Sq110867070V0Id1