Paluu vuonojen maille ja norjalaisesta sielunelämästä, osa I

Tämänkertaisessa blogissani jätän urheilun filosofisen puolen ja flow-tilan tarkastelun sivuun ja palaan vielä hetkiseksi Norjaan, maahan joka tunnetaan vuonoistaan ja tuntureistaan ja jossa ihmiset syövät kummallista ruskeaa juustoa. Ja taitaa siellä joku kaveri viihtyä myös ulkoilmassa villapaitoineen, suksien kanssa tai ilman.

Tämänkertaisessa blogissani jätän urheilun filosofisen puolen ja flow-tilan tarkastelun sivuun ja palaan vielä hetkiseksi Norjaan, maahan joka tunnetaan vuonoistaan ja tuntureistaan ja jossa ihmiset syövät kummallista ruskeaa juustoa. Ja taitaa siellä joku kaveri viihtyä myös ulkoilmassa villapaitoineen, suksien kanssa tai ilman.

Saapuessani Kristianiaan, jota nykyään Osloksi kutsutaan, raportoimaan hiihdon MM-kisoja, oli se itsellä samalla myös eräänlainen paluu juurilleen ja ympyrän sulkeutuminen. Oslon yliopistohan on se taho, jossa tämä minun filosofinen pohdiskelu sai alkunsa akateemisella taholla. Ja kolmella eri vuosikymmenellä sitä on ehditty harrastaa. Nyt on menossa lukiosta valmistuneiden tyttöjen tapaan välivuosi siirtyessäni Hevoskuurin palvelukseen. 90-luvun puolivälissä olimme parin suunnistajakaverin kanssa parina kesänä kiertäneet Norjan kaikki rastiviikot ja ihastuneet siinä määrin norjalaisiin ruskea... juustoihin, että päätimme laittaa hakupaperit sisään Oslon yliopistoon, siis kirjeitse luonnollisesti. Silloin verkkokauppa oli kauppa, jossa myytiin kalaverkkoja. Norjan yliopistoihin on helpompi päästä sisään ja niinpä postiluukusta tipahti myös meille (allekirjoittanut ja suuri elämäntaiteilija Juuso V) hyväksymiskirje ja niinpä pakattiin auto täyteen ja lähdettiin kohti Oslonvuonoa. Opiskelijamajoitusta meille ei pystytty kuitenkaan tarjoamaan, eikä niitä silloin noin vaan toisesta maasta pystynyt varaamaan ilman nettiä. Tiesimme kuitenkin Oslossa olevan paljon siltoja, joiden alla majoittua, joten ei muuta kuin rohkeasti vaan matkaan. Kolme päivää ja yötä majoitusta etsimme, kunnes lopulta eräs rikas lakimies (joko säälistä tai loputtomasta rahan himosta) lopulta tarjosi meille majoitusta Huvikummustaan. Ökyrikas ukko oli jo vuokrannut kaikki muut huoneet ja ulkorakennuksetkin, mutta yksi kellarihuone oli vielä vapaana. Huoneen kahdesta aivan maantasolla olevasta pikkuikkunasta, tuli juuri sen verran valoa, että eteensä näki. Tämä oli juuri sellainen mitä olimme etsineetkin. Ja sijaintihan oli huippu, yliopistolle matkaa 2 km ja Holmenkollenin-Nordmarkan laduille 3 kilometriä. Latuverkko Nordmarkassa on tosin vähän niukka, vain 700 kilometriä ajettuja baanoja. Yhteensä Oslossa taitaa karkean arvion mukaan olla noin 2000–3000 km latuja. Että kyllä niissä riittää hiihtelemistä.

Oslon yliopiston ensimmäiset kokemukset olivat myös mielenkiintoisia. Norjassa oli ainakin silloin tapana, että ensimmäisen vuoden opiskelijat suorittavat alkuun filosofiset orientoitumisopinnot, jotta he ymmärtäisivät syvällisemmin tieteen olemuksen ja olisivat henkisesti ja sielullisesti valmiita ankaraan opiskeluun. En tiedä vaaditaanko tuota sivistystä enää tänä päivänä. Ensimmäiselle tällaiselle filosofian yleisluennolle mennessä minun ja Juuson suut loksahtivat auki. Paikka oli kahden tuhannen ihmisen valtaisa auditorio, joka oli aivan täynnä. Ja näistä vielä suurin osa parikymppisiä norjalaisneitoja. Luennon päätähti oli 35-40-vuotias paikallinen Sokrates, joka kieltämättä oli ihan komea ilmestys villapaitoineen. Tämä Sokrates esiintyi kuin rocktähti lavalla kertoessaan filosofian synnystä ja tytöt olivat kaikki ihan lääpällään ja melkein kirkuivat. Tällaista se oli koko kevät noilla massaluennoilla. Silloin minäkin päätin, että isona haluan samanlaiseksi filosofitähdeksi, mutta ainakaan vielä en valitettavasti ole päässyt samaa kokemaan, vaikka nykyään näytänkin lähes samalta kuin tuo kaveri silloin. Missä vika?

Mennään nyt hetkeksi urheilunkin pariin. Semmoinen sivustohan tämän pitäisi olla kuitenkin. Näissä MM-kisoissa mennessäni silloin lauantaina 26.2. ensimmäistä kertaa Holmenkollenin stadionille, koin jotenkin tutun tunteen. Sama juttuhan se oli ollut silloin 15 vuotta sittenkin kun menin ensimmäistä kertaa kuuluisalle Kollenin stadionille hiihtolenkille. Sumu oli aivan käsittämätön, eteensä ei nähnyt kuin korkeintaan pari metriä eikä stadionista ja hyppyrimäestä ollut tietoakaan. Kyllä se silloinkin helpotti kolmen päivän jälkeen ja aurinkoisena päivänä Kollenilta on todella upea näkymä kaupunkiin. Tosin kauniina pakkaspäivänä pystyi hyvin näkemään saastepilven, joka leijaili kaupungin yllä. Itse ladut Nordmarkassa, joksi Oslon pohjoispuolella olevaa laajaa metsäaluetta kutsutaan, ovat aivan käsittämättömän hienot. Jossain Ylläksellä voidaan päästä aika lähelle. Latuja menee aivan joka puolella upeissa maisemissa ja yhdessä talvessa niitä ei kyllä ehdi millään kaikkia hiihtämään. Suurin osa laduista on kapeita perinteisen latuja, jotka pujottelevat kapeina puiden välissä mennen hurjia mäkiä ylös alas. Isoimmilla pääladuilla luistelu on mahdollista, mutta kyllä perinteisellä saa ne parhaimmat nautinnot. Valolatuja on jonkun verran, mutta tosi moni norjalainen hiihtää iltasella otsalampun valossa näitä kapeita uria. Näillä kapeilla urilla oli itsellä myös hiihtosuunnistustaustasta suurta hyötyä. Ylä- tai alamäessä saattoi aivan hyvin tulla ensin vastaan koira täyttää laukkaa, koira oli sitten yhdistetty narulla mieheen, joka tuli seuraavana. Ja perässään mies veti sitten tunturipulkkaa (Fjellpulken), jossa pikkulapsi aivan tyynenä makoili. Näissä tilanteissa tarvittiin todella nopeaa reagointikykyä ja suksen hallintaa. Ja hiihtokoiria ja pulkkia olivat ladut täynnä ja sama meininki näytti olevan edelleen. Haikeana tuli näitä latuja kierreltyä, silloin kun MM-kisojen seuraamiselta kerkesi.

Mutta nyt on kello sen verran paljon, että täytyy kiirehtiä Falunin bussiin ja lähteä vielä seuraamaan suurta spektaakkelia, maailmancupfinaalia. Tarina Norjasta jatkuu Falunista palattuani. Silloin paneudutaan vielä tarkemmin tuohon norjalaiseen sieluelämään.

ps! Minusta olisi myös aivan yhtä hyvin voinut tulla norjalainen lammaspaimen ja silloin en olisi täällä teille kirjoittelemassa. En tiedä kumpi voitti ja kumpi hävisi tässä tapauksessa, te lukijat vai minä?

Blogisti Tero Viljanen

tero_viljanenEntinen kilpaurheilija, nykyinen elämäntapaliikkuja ja -kilpailija, liikunnanfilosofi ja liikuntasosiologi. Mies, joka kokee onnen hetkiä pitkillä juoksu- ja hiihtolenkeillä, eikä pidä lenkillä kuulokkeita korvissaan, vaan pohtii elämän tarkoitusta ja arvoitusta. Elämänfilosofi, jolla kesti lukea 10 vuotta yliopistossa filosofiaa ja tutkia muiden filosofien teorioita, ennen kuin ymmärsi, ettei toisten teorioita tutkimalla voi ymmärtää omaa elämäänsä ja itseään. Viihtyy yhtä hyvin Lapin tuntureilla kuin Rooman boheemikahviloissa. Antaa tänä päivänä niiden voittaa urheilukilpailuja, joille se on tärkeämpää kuin itselle.


inov 8 alapanoraama