Viljanen: Hevoskuuri Jukolan yössä

On taas korkea aika kirjoitella jotain omaan blogiinikin. Mikä olisi sen parempi idea kuin kirjoittaa omasta Jukolan osuudestani neljänneltä osuudelta matkakertomuksen muodossa? No, ei mikään. Eli siitä sitten kirjoittamaan.

On taas korkea aika kirjoitella jotain omaan blogiinikin. Mikä olisi sen parempi idea kuin kirjoittaa omasta Jukolan osuudestani neljänneltä osuudelta matkakertomuksen muodossa? No, ei mikään. Eli siitä sitten kirjoittamaan.

Alunperinhän olin Hämeenlinnan Suunnistajien eli Hissin yksinvaltaisena valitsijamiehenä ja managerina valinnut itseni äärimmäisen varamiehen rooliin. Edellinen kilpailu kun oli ollut viime vuoden Kytäjä-Jukola, jonka jälkeen on tullut syötyä antibiootteja yhteensä reilut pari kuukautta tähän kivaan pikku kaveriin nimeltä mykoplasma, joka on kropassani asustellut. Talvella kaveri ilmeisesti nukkui talviunta, mutta kevään tullen päätti herätä uudelleen henkiin. Kunto ei siis häävi ole ollut, mutta viimeisin kahden viikon tehokuuri oli kaveria sen verran taltuttanut, että uskalsin nimeni laittaa varamieheksi. Tämä varmistui omalla 4 km:n Jukolatestillä Juspen kanssa Aitovuoren maastossa viikkoa ennen.

Ajatuksena oli siis kuitenkin keskittyä toimittajan ja managerin rooliin tämän vuoden Jukolassa, kunnes lauantaina klo 12 tuli puhelu, jota olin odotellut koko viikon. Ykkösjoukkueen pitkän yön kaverihan siellä soittelee, ettei pysty juoksemaan. No ei muuta kuin joukkueet uusiksi ja äärimmäiselle varamiehelle myös yksi osuus Hissin kolmosjoukkueesta eli gubbejoukkueesta. Onneksi sain sentään valita sen helpoimman ja lyhyimmän neljännen osuuden itselleni, pidempää ei kyllä olisi pystynyt vetäänkään. Ja olinhan minä erinomaisesti valmistautunut tulevaan Jukolaan , kolmena edellisenä päivänä kun tuli tehtyä kolme 5 km: n suunnistusta, yksi Rehakan Fin5-maastossa ja kaksi Jukolan harjoituskartoilla. Tosin nuo 5 km:n baanat olivat elämäni pisimpiä suunnistusratoja ja olin niistä vielä sen verran puhki, ettei superkompensaatiota ollut ihan Jukolan yöhön odotettavissa. Mutta valmis olin, kun oli nuo suunnistuskamatkin tullut otettua mukaan.

Jukolan lähtö ja eka vaihto tuli vielä seurailtua kisakeskuksessa ja lehdistökeskuksessa, mutta sen jälkeen täytyi mennä seurateltalle hetkeksi pötköttelemään. Ehkä tunnin makailun jälkeen ylös ja suunnistuskamoja pöyhimään ja vaihtoalueelle verryttelemään. Verryttelyn pituus oli tarkkaan mietittävä, sen verran oli verryteltävä, että kroppa hiukan lämpiäisi, muttei kuitenkaan liikaakaan, koska se jo painaisi ehdottomasti loppumatkasta.

Kolmososuuden mies Pletilä tulee juuri silloin kun pitääkin, ei muuta kuin kartta käteen ja metsään. Viitoituksella tutun kaavan mukaan katson ympärilleni, että kenestä saan matkaseuraa. Kas, Enckellin (os. Enkkilä) Karihan se siinä, Lakeaharjun vuoden 1991 Jukola-voittajia IFK Södertäljen riveistä. Siinä olisi sopivaa matkaseuraa, mieshän on myös Hämeenlinnasta kotoisin, mitä nyt mennyt nimeään suotta muuttamaan. Ja matkavauhti vaikuttaisi 20 vuosirenkaan lisäyksellä sopivalta itsellekin. K-pisteelle mennessä vielä pohdin Karin ankeaa asemaa Ruotissa ja varsinkin Norjassa, joissa Kari on naisen nimi. On saattanut siitä muutaman kerran ehkä kuulla ja ei siinä paljon sukunimen vaihto ole auttanut. ..

Ykkönen (138) vaikuttaa sopivan helpolta, polkua pitkin pääsee joko ylä- tai alakautta. Olin jo valinnut yläreitin, kun ohitseni pyrähtää heittämällä Hissin junnujoukkueen Pyry "Kristanpikkuserkku" Paloposki perässään pari muuta kaveria valiten alareitin. Karu totuus valkenee minulle, Enckellin vauhti olisi ollut sopivaa 20 vuotta sitten Jukolassa, mutta ei enää. Tässähän joutuukin näköjää juoksemaan. No ei auta, perään on mentävä vaikka vauhti on kovaa. Ykkönen löytyy porukalla helposti rinteestä. Kakkonen (201) näyttää myös aika simppeliltä, mutta reitinvalintaa on hiukan tarjolla. Itse valitsen suorimman reitin heti ylös kalliolle ja siitä viivaa pitkin polulle ja linjalle, jota pitkin tiheikön läpi. Tässä kunnossa kun ei ole varaa yhteenkään ylimääräiseen metriin. Rastille noustessa Pyry ja pari kaveria viipottaa edellä, koitan luovia jokaisen ylimääräisen metrin, jotta pysyn perässä. Rastikumpare näkyy kauas ja on helppo poimia. Seuraavat kolme rastia (208-176-209) roikun tiukasti porukan hännillä, vaikka tosi pahalta tuntuu ja mennään selvää ylivauhtia nykykunnolle – tätä se viestisuunnistus taas olikin. Luovimalla ja mutkat oikomalla pysyn kuitenkin just mukana porukassa ja rastit löytyy helposti. Juomaan ei ehdi, varsinkaan kun vatsa ei oikein näytä tykkäävän kilpasuunnistuksesta.

Kutoselle (137) mennessä ylivauhti alkaa tekemään tehtävänsä ja rupean jäämään porukasta. Pari kilsaa menty ja olen aivan puhki! Rinteessä rastivälin puolivälissä ajatus kulkee kuitenkin sen verran, että tajuan kyseessä olevan hajontarastin, sen verran outoon suuntaan kaverit vetävät. Oma rasti on kuitenkin simppeli jyrkänne mäen päällä ja löytyy helposti. Seuraava rastiväli (141) näyttää ainakin alussa ikävältä, varsinkin kun olen ihan puhki ja vatsa huutaa armoa. Päätän mennä kallionenää pitkin tiheikön reunaan, josta linjaa pitkin tiheikön läpi. Kampajyrkänteen pää tulee vastaan, pudotusta ehkä 2-3 metriä. Ennen olisin hypännyt empimättä, nyt emmin pari sekuntia, perhana tostako pitäisi mennä? Käyn katsomassa myös toisen kohdan, pudotusta vielä enemmän. Ei auta muu kuin tanskalaisen filosofin Sören Kierkegaardin tapaan tehdä hyppy tuntemattomaan. Kierkegaardin mukaanhan hyppy tuntemattomaan on välttämätöntä oman henkisen kehityksen kannalta. Ja onhan tästä muutkin menneet. Jälkikäteen ajateltuna tästä olisi kai sprinttikisassa tullut hylsy GPS-seurannan ja TV-kuvan perusteella (niin muuten tuli hylsy joka tapauksessa seuraavalla osuudella meidän joukkueelle), mutta jaloilleen hypystä selvittiin, henkisestä kehityksestä en ole ihan varma. Linja löytyy tiheikön reunasta, mutta kadotan sen pusikossa ja niinpä rämmin pusikossa ja märissä ojissa eteenpäin. Tielle päästyäni olen ihan puhki ja hengähdän pari sekuntia, mihinköhän kohtaa tultiin? Ei auta muu kuin eteenpäin vaan, sanoi mummo lumessa ja jatkan matkaa, kunnes totean, että vatsa ja peräsuoli räjähtää kohta. No, matkanteko seis ja housut kinttuun, pari metriä siirryn uralta sentään sivuun ja onneksi kesäaikaan serlaa on maastossa riittämiin. Aiemmin nuoruudessa nämäkin temput tehtiin vauhdilla, kuten kerran smoolannissa, mutta nyt tyydyn rauhassa katselemaan loppurataa, pirun pitkältä näyttää. Onkohan matka varmasti mitattu oikein? Kun rastipiste eli pistekumpare tiheikössä kuviorajan reunassa ei ihan heti löydy, niin tällä välillä tulee eniten turpaan kärkeen, yli neljä minuuttia. Pyry ja kumppanit ovat menneet jo aikoja sitten. Enckeliäkään ei ole näkynyt...

Kasille (125) lähden norjalaisen Grandalin kaverin perässä, mutta vaikka suunta on oikea, niin en saa oikein tolkkua kartasta. Ota näistä Kymenlaakson rapakivistä nyt selvää, onko tuokin kivi vai kumpare? Ei osu rasti kohdilleen, vaan 20 metriä mennään rastin eteläpuolelta ohi kun lippu on toisella puolella, kalliolle norskin kanssa ihmettelemään. Nyt täytyy jo puhua norjaa ja vaihtaa koodit ja spekuloida, että missä ollaan. Äijää lappaa joka puolelta ohi ja perhana, tossa se Eckellkin menee, näyttää löytäneen rastin. Toteamme norskin kanssa, että tuo iso kivi aukolla löytyy myös kartalta eli ohi mentiin ja takaisinpäin vaan. Nyt lippu löytyy kumpareen toiselta puolen, mutta tällaisiin pummeihin ei tällä kunnolla ole enää varaa. Seuraavat kolme rastia (129-150-126) ovat helppoja siirtymävälejä ja roikun henkihieverissä norskin perässä samalla kun vitososuuden miehiä lappaa joka puolelta ohi, eikä ehdi eikä pysty juomaan. Rastilla 11 näen taas Enckellin, näyttää ottavan tiekierron vasemmalta 12:lle (166), norski päättää mennä suoraan ja siitähän se nopein reitti olisi. Olen kuitenkin niin puhki, että hetken emmittyäni otan itsekin tiekierron alle, mäki näyttää aivan liian suurelta ja norski jättäisi joka tapauksessa. Tiellä imutan askel askeleelta Enckelliä kiinni samalla, kun pari kaveria menee heittämällä ohi. Rasti on helppo ja löytyy ongelmitta, mutta norskikin on mennyt menojaan. 13:lle (187) on viimeinen pitkä väli. Päätän nostalgisista syistä valita vasemman tiekierron, sillä tuota tietähän minä juoksin Jukolan viestin avauksessa 19 vuotta aiemmin matkalla ykköselle. Enckell päättää mennä oikealta, mutta olen valintani tehnyt. Tiellä vitososuuden äijää lappaa ohi ja KR:n Kaivosaari vinkkaa ohi menneessään, että pahalta tuntuu. No niin tuntuu! Tieltä poistuessani koitan löytää karttaan merkittyjä siltoja, no ei osunut kohille ja uppoan puoleen reiteen saakka kunnon mutavelliin. Ylämäessä menee kävelyksi ja koitan vaan pysyä suunnassa, enää ei jaksa pummata. Näkyvyys on kuitenkin jälleen hyvä ja rasti löytyy sieltä mistä pitääkin. 14. rasti (55) on siirtymä ennen toiseksi viimeistä (175). Anni-Maijan sanat ja kohtalo mielessä painan tarkalla suunnalla rinteessä ja rasti tulee vastaan. Viimeinen rasti (222) näyttää simppeliltä, mutta kun en ole rastia käynyt etukäteen katsomassa niin täytyy sinnekin suunnistaa. Iso kivi 100 metriä ennen rasti kertoo sijainnin ja ei muuta kuin leima viimeiseltä ja kohti viitoitusta, jonka kannustuksen saattelemana juoksen alle 4 minuutin kilometrivauhtia. Joukkueen kartta löytyy ja kohti vaihtopuomia, jossa saman painoluokan Juspe odottaa malttamattomana irtipääsyään. Ojennan kartan ja lösähdän nurmikolle vetelänä raatona. Kaikkeni annoin joukkueeni hyväksi. Nurmikolla maatessani huomaan myös Enckellin laahustavan vaihtoon pari minuuttia myöhemmin, jes tärkein päänahka saavutettu! Pyry ja junnujoukkue oli tullut 4,5 minuuttia aiemmin, ei ollut tänään jakoa vastata nuoruuden intoon.

Kisan jälkeen olisi tehnyt mieli painua saman tien Jukolan saunaan ja sitten nukkumaan, mutta vielä mitä, työt kutsuu. Pikapesu telttapaikan viereisellä vesipisteellä ja kahvin voimalla maalialueelle ankkureita odottamaan ja haastatteluja ja kuvia ottamaan. Jaa, että millaisen ajan sitten juoksin? 1.03.34 ja osuuden 268. Lauri Sildiin eroa tuli 19.55. Lähtösija 225 ja vaihtosija 231 eli kuusi sijaa otettiin takkiin. Täytyy olla tyytyväinen, tämä on miehen taso tällä hetkellä.

Sen verran olen kuitenkin masokisti, että tästä suuresta kärsimyksestä huolimatta nautin kaikin rinnoin taas siitä, että pääsin sittenkin Jukolaan juoksemaan. Ei ole mystisen Jukolan yön voittanutta. Kaksi asiaa onkin varmaa, Jukolassa juostaan jatkossakin ja toivottavasti paremmassa kunnossa ja antibiootteja on syöty nyt tarpeeksi vähään aikaan.

Hyvää Juhannusta kaikille!

Blogisti Tero Viljanen

tero_viljanenEntinen kilpaurheilija, nykyinen elämäntapaliikkuja ja -kilpailija, liikunnanfilosofi ja liikuntasosiologi. Mies, joka kokee onnen hetkiä pitkillä juoksu- ja hiihtolenkeillä, eikä pidä lenkillä kuulokkeita korvissaan, vaan pohtii elämän tarkoitusta ja arvoitusta. Elämänfilosofi, jolla kesti lukea 10 vuotta yliopistossa filosofiaa ja tutkia muiden filosofien teorioita, ennen kuin ymmärsi, ettei toisten teorioita tutkimalla voi ymmärtää omaa elämäänsä ja itseään. Viihtyy yhtä hyvin Lapin tuntureilla kuin Rooman boheemikahviloissa. Antaa tänä päivänä niiden voittaa urheilukilpailuja, joille se on tärkeämpää kuin itselle.


inov 8 alapanoraama