Martikainen: Jalaton kerettiläinen

Näyttää siltä, että tästä blogista on paraurheiluluotauksen lisäksi tulossa "matkani triathlonistiksi" –blogi. Vaimoni on jo vuosien ajan kilpaillut tuossa lajissa, jota epäpyhäksikin olen kuullut kutsuttavan. Minua on usealtakin taholta koetettu viekoitella mukaan, mutta aina tähän kesään asti olen kutsua vastustanut, milloin milläkin syyllä.

Viimeistä kuukautta takaisin päin katsoen vaikuttaa kuitenkin siltä, että joku on onnistunut viekoittelussaan: olen osallistunut Vanajanlinna-triathloniin (viides täysin epäonnistuneella vaihdolla) sekä Aqua Plussan mestaruuskisoihin (3.). Olen osallistunut juoksukisaan. Olen epäpyhä, kerettiläinen.

Pidän siitä. Vapaus ja urheilullisuus, jonka juoksun ja uinnin harjoitteleminen tuo tullessaan, on vuosia pyörän päällä urheilullisuuttaan tuhonneelle mannaa. Pyöräilyhän on äärimmäisen vaativa lajia, ei siinä mitään, mutta se tuhoaa kimmoisuuden, kyvyn viettää aikaa jalkojen päällä (kuten ihmisen on tarkoitus) sekä kaiken muun urheilullisuuden. Ja tarkoitan tätä siis äärimmilleen vietynä.

Tässä kohtaa on olennaista mainita miksi juuri tänä kesänä antauduin epäpuhtaudelle, pimeälle puolelle. Syitä on pääasiassa yksi: ensimmäinen juontuu töissä saamastani asiakaskontaktista. Pari huikeaa tyyppiä suksiostoksilla, tuli urheilu puheeksi, ja he kertoivat järjestävänsä triathlonkisaa, jonne pääsee vain kutsulla. Ja olisin kutsuttu. Uinnin voisi suorittaa vaikka kelluntaliivillä. Kuulosti hauskalta. Tapahtuman nimi on Teisko Triathlon, ja se on sitten INVITE ONLY. Ja minut oli kutsuttu. Kisa on pian, ja raportoin siitä täällä.

Mutta totuus on se, että ei uinnin kelluminen olisi tullut riittämään. Kisaan piti valmistautua kunnolla. Se tosin lykkääntyi, mutta viimein, toukokuun lopussa, lähdin kokeilemaan lainapukua avoveteen, ensimmäistä kertaa. Olen aina osannut uida ihan ok, mutta kyllähän kisan uiminen on jotain muuta. Ja avovedessä. Ei taukoja altaan päässä.

Asia etenivät nopeasti, ja pian huomasin olevani Vanajanlinna-triathlonin viivalla, kaksi avovesiuintikertaa alla. Puhhh.. Selvisin. Pyörä meni vanhasta muistista, ja juoksu ihan ok, ei voi juoksukilometreillä paljoa revitellä. Vauhti oli kuitenkin ok, ja parannettavaakin jäi, samoin nälkää tähän haasteelliseen uuteen lajiin. Näin asian siis siten, että Joroisille olisi päästävä Finntriathlonin viivalle kokeilemaan miltä homma tuntuu.

Kerettiläisyys lienee jos siis selvä peli. Vääräuskoinen alkaa lajin, jossa ei osata mitään kunnolla. Tarkoittaako se, että kohta ei pyöräkään kulje vanhaan malliin. Kenties, ja tästä päästäänkin otsikon jalattomuuteen, joka tällä hetkellä johtuu kuukauden aikana rajusti lisääntyneestä juoksusta. Aqua Plussan tri-valmentaja Kai Söderdahlin kanssa kävimme viikossa Vanajanlinnan, Aqua Plussa mestaruuskisan sekä 7km:n maastojuoksunkisan juhannuksena, mikä johti lähes täydelliseen ajojalan kadotukseen. Samaa kertoi myös pyöräilystä triathloniin vaihtanut Jarmo Rissanen.

Tandemprojekti ei kuitenkaan ole unohtunut. Jalat on tarkoitus löytää ensinnäkin loppukuulle, jolloin ajamme Jarmon kanssa ensimmäisessä maailmacupissamme Espanjan Segoviassa, ja toisekseen elokuun lopussa MM:ssa Yhdysvaltojen Greenvillessä.

Myös kalustoasiat ovat uudistuneet lähes totaalisesti, mutta niissä on jo aihetta uuteen postaukseen.


Blogisti Tommi Martikainen

sm2011Tommi on entinen maantiepyöräilyammattilainen, joka on vuodesta 2010 ajanut pääasiallisesti kotimaan kisoja opintojen ja työelämän sivussa. Tommi aloittaa tulevalla kaudella paralympiahopeaakin saavuttaneen Jarmo Ollankedon pilottina. Parin tähtäimenä ensimmäisellä yhteisellä kaudellaan ovat parapyöräilyn MM-kisat USA:n Greenvillessä elokuun lopussa.

Blogissa seurataan Tommin ja Jarmon yhteistä matkaa kohti kesän päätavoitetta ja päästään seuraamaan niitä mahdollisia yllätyksiä, joita uusi aluevaltaus kokeneen urheilijan mielessä herättää. Lisäksi blogissa päästään seuraamaan, millaista on täysipäiväisesti työskentelevän huippu-urheilijan arki ajankäytön kiireineen ja haasteineen.

inov 8 alapanoraama