Taanila: SM-viesti

Tälle kaudella omalla kohdalla tuli kierrettyä suomalaisia viestikilpailuja edellisvuosia ahkerammin. Tiomilan ja Jukolan välissä kilpailtiin Keskipohjanmaa-viestissä sekä Lakeuden viestissä ja vielä heinäkuussa Kalevan rastiviestissä. Yhdistävänä tekijänä näissä kaikissa oli Pohjanmaa. Kotimaisen viestikauden päätökseksi juostiin SM-viestiä, Pohjanmaalla tietenkin.

Tälle kaudella omalla kohdalla tuli kierrettyä suomalaisia viestikilpailuja edellisvuosia ahkerammin. Tiomilan ja Jukolan välissä kilpailtiin Keskipohjanmaa-viestissä sekä Lakeuden viestissä ja vielä heinäkuussa Kalevan rastiviestissä. Yhdistävänä tekijänä näissä kaikissa oli Pohjanmaa. Kotimaisen viestikauden päätökseksi juostiin SM-viestiä, Pohjanmaalla tietenkin.

Toukokuisesta Keskipohjanmaaviestistä lähtien oli syksyn SM-viesti merkattu neontussilla kalenterissa. Aloitusosuuksia olin juossut tällä kaudella Jukolan lisäksi myös parissa edellä mainitussa Pohjalaisessa viestissä ja viettänyt vielä Elokuisen viikonlopun hajuetäisyydellä Lakeaharjusta tutustuin kartoittajan kartoitustyyliin ja maaston erityispiirteisiin.

Kaikki oli siis ennen SM-viestiä pedattu omalta kohdalta onnistuneelle aloitusosuudelle ja koko joukkueen osalta menestykselle. Edellispäivän keskimatkan finaalissa notkahdin fyysisesti, mutta joukkuekaverien menestys piti luottamuksen ainakin siihen että loppupään osuuksilla meillä olisi kilpailukykyisiä jalkoja, kunhan vaan alkuosuuden sujuu kuten pitää. Virheettömästi ja maltilla.

Elokuun harjoitusviikonlopun kokemuksista olin päättänyt suunnistaa erityisesti etenkin pienipiirteisessä rinteessä varmojen korostetusti varmojen kohteiden kautta, koska rinteessä voisi virheen tullessa olla hankalaa saada sijainnistaan uudestaan kiinni.

Lähtö tapahtui laskettelurinteen reunaan ylämäkeen ja ilman suurempia kyynärpääkolareita pääsin k-pisteelle maksiminopeuttani hyödyntäen heti nopeimpien taakse. Radan katsoin saman tien olevan juuri samanlainen kuin aamupalapöydässä oli piirretty vanhalle kartalle. Puolen kilometrin pururatarallin jälkeen alkoi joukkueita putoilla oikealle kuusikkoon haravamuodostelmaan. Itse jatkoin pururadan mutkaan josta oli tarkoitus jatkaa rinteen reunaa kuviorajalle ja poimia rasti kuin kypsä marja. Rinteen reuna oli tutun hidasta ja möykkyistä joten alhaalta kuusikosta tullut letka kolasi minut mukaansa tiheikön reunasta, josta jatkoin jyrkänteelle. Väärä koodi. Parikymmentä metriä alempana luikki väkeä toisella jyrkänteellä, josta poimin omani puolen minuutin ylimääräisen kaarroksen jälkeen.

Kakkoselle päätin kiertää idioottivarmasti yläkautta, joten jatkoin taas polkua kaikkia muita pidempään ja sainkin rastille kiinni rinteessä aikaa tuhrineen letkan kärjen. Saaren perhe leimasi rastilla samaan aikaan kahdessa sukupolvessa, mutta otin oman lähtösuunnan 45 astetta muista oikealle koska havaitsin letkan keulilla kompassia käyttävän sen nuoremman Saarista.

Kolmoselle mennessä kaiveli mielessä vielä ykkösrastin pummi, mutta kun KR:n paita vilkahti esiin tyhjästä metsästä näköetäisyydelle ja varmistin sen kantajaksi vielä ykkösjoukkueen Pajusen tiesin että ainakaan kaikki muut kärkijoukkueet eivät olleet vielä karussa. Pajusen jatkettua vasemmalle omalle kolmoselleen otin lyhyellä sisäradalla johtopaikan nelosvälin aukolle. Tien yli ja uria seuraillen varmasti oikealta aukon isojen kalliomuotojen kautta omalle neloselle oli strategia. Pajunen hyvppäsi kuin tilauksesta eteen vauhtia pitämään ja jatkoi omalle hajonnalleen. Minä vielä sata metriä pidemmälle ja harmittelin hiukan pidempää hajontaani. Muut letkasta odottelivat yhä samalla kalliolla kartat auki kun palailin takaisin rastiltani kohti vitosrastia.

Vitoselle mennessä ei muita näkynyt tai kuulunut. Kiersin oikealta taas idioottivarman polunmutkan kautta ja siitä sata metriä omalla jyrkänteelle. Muistelin treeniä elokuulta pari kilometriä etelämpänä Jukosenkalliolla vastaavanlaisesta avoimesta rinteestä. Homma tuntui todella tutulta ja helpolta.

Kutosella huomasin online-piuhat ja vilkaisin juomarastilla ympärilleni. Muita ei edelleenkään näkynyt. Seiskalle arvoin kaikessa rauhassa reitinvalintaa ja päädyin ottamaan rastin oikealta polun mutkan ja kuviorajan kautta varman päälle. Alakautta rastiotto olisi enemmän tuuripeliä.

Polunmutkan jälkeen havaitsin kuviorajan kohtuullisen epämääräiseksi joten jatkoin kompassilla kohti isoa notkoa joka varmasti pysäyttäisi. Notko tulikin ja perään pieni lammikko. Muistin tämän lammikon jo vanhasta kartasta, Patanan Mikon muistin elokuussa sanoneen ettei ollut koskaan tuota lamparetta yrityksistään huolimatta löytänyt, kun spekuloimme kisamaaston koukeroita etukäteen. No minäpä löysin, rastille viistosti alas 50 metriä ja leima korttiin. Hieman vasemmalla näkyikin lippu jyrkänteellä ja kaarsin katsomaan, hieman epävarma kun olin. 72. Oma oli 69.

Paikallistin väärän rastin hieman omani alapuolelle ja lähdin kaivamaan omaani ylärinteestä. Näin kuinka muita joukkueita vilisi ohi rastin löytäneinä ja pari minuuttia meni kellosta hujauksessa pienellä alueella pyöriessä. Lopulta päätin käydä ottamassa tarkasti kiinni laskettelurinteen reunasta ja palata takaisin rastille. Taas tuli vastaan 72 ja nyt myös oma 69, vain muutaman kymmenen metrin päästä siitä missä hetki sitten olin viettänyt ikuisuudelta tuntuneita hetkiä.

Seuraavalle rastille mennessä kelailin kiinni edellämeneviä selkiä ja lisäsin virhesarakkeeseen vielä yhden minuutin juoksemalla hätäpäissäni ohi kasirastista. Yleisörastille kuulin eron: 5 ja puoli minuuttia. Loppulenkin olin katsonut niin hankalaksi että uskoin ainakin jonkun hukkaavan aikaa sielläkin. Eroa kärkeen olisi mahdoton kutistaa mutta sijoituksia voisin sentään poimia.

Kympille oli tien päästä 40 metriä. Hieman epävarmasti kaarsin alaspäin ja törmäsin kumparerastiin. Taas väärä koodi. Puolen minuutin päästä oma rasti löytyi aivan vierestä, mutta ratamestarin lähekkäiset hajonnat narauttivat taas turhan kiireisen. Loppulenkin lyhyet välit sujuivat pienin pysähdyksin ja viimeisillä väleillä ainoana ilona oli että ainakin Angelniemen ja Pyrinnön aloittajat olivat tuhrineet yhtä paljon virhettä, aivan yksin ei Mikon tarvitsisi metsään lähteä.

Maalissa hävetti mennä oman seuran leiriin petturina. Parhaiden pokkaillessa palkintojaan kilpailun jälkeen palasinkin vielä yksikseni tuonne seiskarastille. Ensin 72, sitten siitä viistosti ylös lammelle. Ja kun nyt yritin vielä tarkemmin lammelta takasin omalle rastilleni, taas tulin 72-rastille. Ehdin jo epäillä bugia kartasta ennen kuin lähdin omalta rastiltani vielä kerran pöpelikköön haeskelemaan tuota pientä lammikkoa josta kilpailussa itseni olin itseni ottanut kiinni ennen virhettä. Heps ja sieltä se löytyi, mutta aivan eri lammikko kuin minuutti sitten. Bugia ei kartassa ollut vaan vika oli miehessä ja syyssateissa jotka olivat kastelleet suon ylempää rinteestä hieman vetisemmäksi. ”Virheet kuuluu tähän lajiin..” – kommentit olisivat ehkä lohduttaneet kymmenen vuotta sitten, mutta nyt päällimmäiseksi jäi se tuttu tunne: ”Eikö sitä ikinä opi..” Ja ehkäpä juuri tuon takia sitä onkin taas kahden viikon päästä SM-yössä yrittämässä.

http://www.tulospalvelu.fi/gps/20110918smviestiH12/

 Taanilasmviestigps

ps! Veskun epäonni jatkuu, sillä blogin kirjoittamisen jälkeen hän teloi vielä polvensa ja nyt on SM-yölle osallistuminenkin epävarmaa.


Blogisti Vesa Taanila

vesa_taanilaSuunnistuksen b-maajoukkueratsu, jonka kirkkaimmat mitalit ovat yhä saavuttamatta. Tavoitteet eivät tavallisesti kaadu yrittämisen puuttumiseen. Kokemusta 30 ikävuotta, muutama SM-mitali ja roppakaupalla kokemusta. Siviilissä ohjelmistosuunnittelija Tampereella. Urheillessa seurana Ikaalisten Nouseva-Voima. Tavoitteet MM 2013 kotikisat Vuokatissa. 


ulvang banneri