Taanila: Kadonnut hiihtokulttuuri

Jokaisen kestävyysurheiluasiantuntijan lienee nyt ajankohtaista ottaa kantaan selvitystilaan ajautuneeseen suomalaiseen maastohiihdon tilaan.

Jokaisen kestävyysurheiluasiantuntijan lienee nyt ajankohtaista ottaa kantaan selvitystilaan ajautuneeseen suomalaiseen maastohiihdon tilaan. Itse en varsinainen hiihtoasiantuntija ole, koska suksenvoitelu tarkoittaa minulle likipitäen samaa kuin auton vuosihuolto, joka pitää kerran vuodessa rimaa hipoen läpäistä. Tästäkään blogitekstistä lienee siis turha odottaa sen kummempia maailmaa pelastavia harjoitusvinkkejä, kuin muiltakaan lähinnä kotisohvalta hiihtoa seuraavilta ja kritisoivilta niiloilta.

Hiihtoliiton talous ja ennen kaikkea sen aiheuttama resurssien niukkuus on ollut lehtien vakiopuheenaihe jo vuosia. Tällä kaudella tuo varmasti ainakin osin perusteltu urheilijoidenkin taholta kuultu kritiikki realisoitui sitten varsin alavireisiksi tuloksiksi. Ennen kauden alkua muistan, kun istuskelimme erään eteläsuomalaisen maastohiihtokeskuksen latukahvilassa ja veikkailimme tulevan kauden suomalaismenestystä. Paikalla oli valmennus- ja huolto-osaamista hiihdon sisäpiireistä ja lopulta ainoastaan meikäläisen veikkaus sinivalkoisten palkintokorokesijoitusten määrästä tälle maailmancup-kaudelle osui oikein. Nollaa on aina helppo veikata.

Miksi sitten olin menettänyt oman uskoni suomalaismenestykseen jo ennen kauden alkua ja ennen kaikkea miksi tuo pessimistinen veikkaus osoittautui kauden mittaan realismiksi? Päällimmäiseksi nostaisin ulospäinkin silmiinpistävän epäluottamuksen urheilijoiden ja johdon välillä. Milloin riidellään urheilijasopimuksista ja väliin johdon käyttäytymistavoista ja välillä päästään myös asiaan eli keskustelemaan itse valmennuksen sisällöstä. Vuoden päivät sitten olin paikan päällä maailmancup-finaalissa Mördarbackenissa kannattelemassa "Magnar Ut" – lakanaa, mutta pian keväällä ilmoitettiin hiihtopiireistä yhteisymmärryksen taas löytyneen. Suomea puhuva valmentajaa tarjottiin silloin ratkaisuksi ja tänä keväänä muutosta oli tullut sen verran että Suomen kannattajilta puuttuivat banderollit Falunissa, kärkitaistelussa ei ollut enää kotimaista kannustettavaa. Samat asiat hiersivät kuitenkin edelleen kenttäväkeä Imatran kriisipalaverista tihkuneista mediaraporteista. Suomen kielessä on vain yksi sana tarkoittamaan valmentajaa. Ruotsissa on ledare ja tränare ja coach erikseen mikä helpottaa varmasti kutakin pysymään omalla tontillaan ja yhteispelin pelatessa myös kusemasta naapurin tontille.

Henkilökemioita tärkeämmäksi syyksi menestymättömyyteen nostaisin kuitenkin koko suomalaisen kestävyysurheilukulttuurin rappiotilan. Tämä näkyy kuppikuntamaisuutena ja siinä, että pyörää yritetään keksiä uudestaan monella taholla yksin valtavirtaa vastaan tahkoamalla. Ja mikä pahinta koko valtavirta tuntuu kadonneen tai vähintään pysähtyneen kotisohvalle. Itse kävin talven aikana juoksuharjoittelun lomassa vain kahdesti hiihtämässä. Molemmat osuivat aurinkoisiin sunnuntaiaamuihin. Ensipuraisulla hiihdin heti 100km ja toisella siitä neljänneksen. Otos ladun varrelta jäi siis varsin vähäiseksi, mutta törmäsin näillä lenkeillä verrattain vilkkaasti liikennöidyillä laduilla tasan yhteen 5–25 -vuotiaaseen hiihtäjään. Heissä luulisi sentään olevan Suomen hiihdon tulevaisuus.

Urheilumielessä hiihtoa harrastavien vähäisen määrän johdosta kansallinen kärki on terävöitynyt muutamaan kansainvälisiä kilpailuja kiertävään huippuun, joka ovat etääntyneet kotimaisista harrastajista. Odotukset näille muutamalle asetetaan epäinhimillisen korkealle, kun heidän odotetaan kestävän maailmancup – sirkusta viikosta toiseen marraskuulta maaliskuulle. Korvaavia urheilijoita ei ole takana kisaamassa kisalipuista joten kilpailuja kierretään sairasteluista ja väsymyksestä huolimatta. Kotona käydään vain sairastamassa ja pesemässä pyykkiä. Kotimaiset kilpailut jäävät pariin starttiin ja harjoittelukin tapahtuu lähinnä ulkomaisilla harjoitusleireillä.

Samaan aikaan kun meillä suomalaisilla on tapana valittaa täkäläisiä olosuhteita; lumettomuutta ja liian kovia pakkasia, meillä on tapana kadehtia ääneen norjalaisia olosuhteita. Norjan pääkaupungissa tuntuu aina paistavan aurinko ja kotiovelta voi pukata tunturin taakse 50km lenkin niin että sattumalta samaan letkaan osuu sopivan kovaa treeniseuraa kymmenistä muista hiihtäjistä. Hiukankin norjalaista ilmastoa tuntevat tietävät kuitenkin varmasti, että tuo aurinko tuntuu paistavan Suomea enemmän vain siksi, että tuota hiihtolenkkiä ei tarvitse räntäsateessakaan tehdä yksin hampaat irvessä tuulimyllyjä vastaan taistellen. Suomalaiseen kestävyysurheilukulttuuriin on erilaisilta doping-sivupoluilta pesiytynyt periaatteita, että harjoittelu ei saisi olla koskaan hauskaa vaan tulosta tulee vain täysin poikkeuksellisella tavalla omia teitä kulkemalla ja itseä ruoskimalla. Sana Rolig muistetaan suomessa lähinnä olympiahiihtäjän sukunimestä, mutta tarkoittaa länsinaapureissamme niin "hauskaa" kuin myös peruskestävyysharjoittelun saraketta harjoituspäiväkirjassa.

Nopeana perusratkaisuna hiihdon tilaan tarjoaisinkin puuttuvan harjoittelukulttuurin ulkoistamista Norjaan. Lähetetään nuoret kehityshaluiset urheilijat sinne kadehdittuun kulttuuriin oppimaan ja kielletään sooloilemasta yksin harjoittelussaan. Rahoitusta löytyy työttömäksi jäävien suomalaisvalmentajien palkkakirstusta. Pidempiaikaisena ratkaisuna hiihto voitaisiin kieltää Suomessa. Kaikki kielletty kiinnostaa kuitenkin aina nuorisoa.

Blogisti Vesa Taanila

vesa_taanilaSuunnistuksen b-maajoukkueratsu, jonka kirkkaimmat mitalit ovat yhä saavuttamatta. Tavoitteet eivät tavallisesti kaadu yrittämisen puuttumiseen. Kokemusta 30 ikävuotta, muutama SM-mitali ja roppakaupalla kokemusta. Siviilissä ohjelmistosuunnittelija Tampereella. Urheillessa seurana Ikaalisten Nouseva-Voima. Tavoitteet MM 2013 kotikisat Vuokatissa. 


ulvang banneri