Suorittamista vai urheilua?

Tätä kirjoittaessa pakkasmittari on hiipinyt Etelä-Suomessakin kolmeenkymmeneen. Päivän pituus on jo liki tuplaantunut vuodenvaihteesta mutta kaikki valoisat tunnit osuvat yhä aamutreenin ja iltatreenin väliseen aikaan. Kyseisenä aikana pyrin varmistamaan taloudellisia tekijöitä jotka mahdollistavat urheilemiselle. Vajaan viikon päivät vaivannut talvitauti pakottaa takaraivoon taas perimmäisen kysymyksen: Miksi urheilen? {jcomments on}Tätä kirjoittaessa pakkasmittari on hiipinyt Etelä-Suomessakin kolmeenkymmeneen. Päivän pituus on jo liki tuplaantunut vuodenvaihteesta mutta kaikki valoisat tunnit osuvat yhä aamutreenin ja iltatreenin väliseen aikaan. Kyseisenä aikana pyrin varmistamaan taloudellisia tekijöitä jotka mahdollistavat urheilemiselle. Vajaan viikon päivät vaivannut talvitauti pakottaa takaraivoon taas perimmäisen kysymyksen: Miksi urheilen?

Kestävyysurheilua harrastetaan Suomessa monien muiden lajien tavoin ammattimaisina amatööreinä. Urheilemisesta saadaan parhaassa tapauksessa kulukorvauksina siihen kulutetut pelimerkit. Elämiseen ja tavallisesti myös lajin harrastamiseen rahoitus kerätään jostain lajin ulkopuolelta; "oikeista töistä" tai ennakkoperintönä lähisukulaisilta. Monesti olen vuosikymmenen kestäneen vakavan urheilupanostuksen aikana pohtinut edellisessä yhtälössä mainitun tavallisen elämän minimoimista päivärytmissä laittaakseni kaiken peliin. Vaipuen yhä syvälle kestävyysurheilijan asketismiin, aloittaen todellisen hevoskuurin unelmien saavuttamiseksi.

Suunnistajana olen kuitenkin pitänyt aina itsestään selvänä että nämä unelmat eivät pidä sisällään urheiluautoja, vastakkaisen sukupuolen kiinnostuksesta riutuneeseen ja rumaksi reenattuun kestävyysurheilijan kroppaan puhumattakaan. Unelmat ovat sisältäneet vain loppumattoman itsensäkehittämisen seurauksena saavutettua pieninumeroista sijalukua oikealla hetkellä oikeassa paikassa, pientä etusormen ojennusta maaliviivalla ja kirkasta metallilätkää takanreunalla. Kestävyysurheilussa on kehitetty viimeisten vuosikymmenien aikana kiihtyvästi kuppeja, liigoja ja toureja lisäämään lajin kiinnostusta ja mahdollistamaan huippu-urheilua ammattimaisemmin kohti kauden pääkilpailuja joissa mainitsemiani unelmia toteutetaan. Sanomattakin on selvää että puolen vuoden mittainen kestävyysurheilun "runkosarja" pk-lenkkeineen ei kiinnosta mediaa edes niin paljon että teksti-tv:n alasivuilta voisi selailla urheilijoiden tehomerkintöjä palloilun tapaan.

Viime kesänä unohdin jalkavaivojen ja viidennen peräkkäisen epäonnistuneen MM-panostuksen hyydyttämänä hetkeksi pitkäjänteisemmän tavoitteellisen urheilun ja kiertelin urheilutapahtumia kyläkisoista massatapahtumiin ilman suurempia tavoitteita, "liikunnan riemusta" sanoisi nuorisuomalainen, mutta itse havaitsin tälläkin tavalla saavuttavani yhden sukupolven lapsilta tukahdutettua voitonhalua ja sen tuomia onnistumisen tai mitä tavallisimmin pettymyksen tunteita.

Suunnistuksen Nordic O-tour, hiihdon Tour de Ski ynnämuut television ehdoilla suunnitellut, uusilla kisaformaateilla ehostetut näyteikkunat vanhanaikaisesta maineestaan irtipyrkiville perinteisille kestävyyslajeille ovat jakaneet mielipiteitä ennen muuta niiden keskuudessa joiden kilpailuihin edellytetään osallistuvan kilpailijoina. TV:n katsojahan kertoo mielipiteensä vaihtamalla kanavaa hiljaisuudessa ja todelliset urheilun ammattilaiset; urheilujohtajat, lajiliittojen palkattu henkilökunta ja markkinaväki ovat luonnollisesti näiden uudistusten kannalla koska heidän leipänsä muodostuu valitettavan usein vain lajin ja tapahtumien saamasta media-arvosta, ei urheilijoiden menestyksestä saati tapahtuman urheilullisesta merkittävyydestä. Valveutunut media ja valveutunut medianseuraaja toki arvostaa vielä itse urheilua ja löytää kaukosäätimen punaisen napin yhteislähtökilpailujen tylsyydessä, mutta lajiuudistuksia perustellaan silti kansainvälistymisellä ja uusilla kohderyhmillä. Väistämättäkin näistä kilpailuista kuitenkin paistaa läpi jos urheilijat ovat lähtöviivalla vain suorittamassa ja tyydyttämässä ulkopuolisia menestysodotuksia ajatuksien liidellessä kauden todellisissa tavoitteissa. Hyvä urheilija toki antaa kaikkensa joka ainut kerta kun pukee numerolapun rintaansa mutta viisas urheilija ja myös valveutunut katsoja tietää että vaativissa kestävyysurheilulajeissa tämä ei ole mahdollista illasta toiseen.

Mistä on sitten hyvä urheilutapahtuma tehty? Urheilutapahtuma joka sytyttää urheilijan ja yleisön. Kesän helteisimpinä hetkinä Vantaanjoki on viime vuosina täyttynyt kumiveneillä virran mukana valuvista ulkoilijoista. Kaljakelluntana tunnettu tapahtuma ei tunne edes järjestäjiään mutta kerää kasvavissa määrin osallistujia ja sekä median huomiota pelkällä paheksuttavuudellaan. Palloilulajeissa palstamillimetrit tuplaantuvat lajiin kuulumattomasta väkivallasta ja pelaajien yksityiselämän skandaaleista. Kestävyysurheilu pääsee otsikoihin vasta kun antidopingtoimikunta antaa uutisvihjeen. Todellinen urheilufani ei kuitenkaan seuraa urheilua iltapäivälehdistä eikä myöskään urheilua seuratessaan odota edes ruotsalaisten suksien katkeavan. Hyvässä urheilutapahtumassa sekä kilpailijat että yleisö tietävät mihin paremmuus kilpailussa ratkeaa. Uusissa kilpailukonsepteissa näitä ratkaisun hetkiä ei enää kestävyysurheilussakaan pyritä piilottamaan metsässä tai hiihtoladulla tehtyyn pitkään suoritukseen vaan lyhyeen loppukiriin ja venytykseen maaliviivalla.

Urheilun katsoja haluaa samaistua idoliinsa ja kokea samoja tunteita kuin hän. Suurissa massatapahtumissa joissa kaikilla on mahdollisuus päästä samalle lähtöviivalle tämä urheilun syvin olemus pääsee parhaiten esille. Pienen urheilijanalun tavoitteet realisoidaan samaan tulosluetteloon maailman kärjen kanssa. Kup-kiertueiden pistejahdit kaukana lajin todellisesta yleisöstä tarjoavat urheilijoille lähinnä eksotiikkaa. Yleisölle etäistä eksotiikkaa ja pahimmassa tapauksessa etääntymistä ja kiinnostuksen kadottamista. Säännöllisin väliajoin toistuvat arvokilpailut, joissa suorituspaikat suunnitellaan vain ja ainoastaan lajin parhaiden ehdoilla ja yleisö erotetaan urheilijoista ovat toki jokaisen urheilijan tavoite, joka sytyttää myös yleisön, mutta jos yleisön ja urheilijan välinen rajapinta muodostuu illasta toiseen vain tv-satelliittien välittämistä signaaleista kärsivät molemmat osapuolet. Urheilija kokee suorituksensa huomattavasti merkittävämmäksi kun sitä seuraa kymmentuhatpäinen ja kiinnostunut yleisö Lidingöloppetin tapaan verrattuna sprinttisuunnistuksessa kaupungissa tönityksi tulleeseen yleisöön, joita kiinnostaa enemmän oman tuopin vaahtoava sisältö kuin kaljaterassin ohi juokseva suunnistaja riippumatta maaliviivalla ojennetun palkkashekin suuruudesta tai kerättyjen liigapisteiden määrästä.

Viime kesänä todistin ainakin itselleni että pienenpieni hölkkätapahtuma Suomen kesäisissä maalaismaisemmissa voi olla myös urheilijalle paljon merkittävämpi kuin maailman cupin arvonimillä ratsastava koitos, kun tapahtuma on järjestetty ennen muuta urheilijoita varten eikä massamedian urheilunälän tyydyttämiseksi. Tuon nälän tyydyttämiseen skandaaliton ja rehellinen kestävyysurheilu on kuitenkin aina vain välipala. Kestävyysurheilun ja kilpailujen todellisen olemuksen kuvaamiseen ei riitä pelkät tulosluettelon saamat palstamillimetrit ja uskonkin että uuden median mahdollisuudet joissa kiinnostuneille katsojille voidaan tuloslistojen lisäksi antaa mahdollisuus ymmärtää paremmuuden ratkaisseita hetkiä myös niinä kertoina kun he eivät itse pääse samalle lähtöviivalle osallistujaksi tai ladun varteen yleisöksi toimivat paremmin kuin koko kansakuntaa kosiskeleva massamedia.

Miksi minä sitten urheilen? Yhä vain siitä samasta kipinästä joka yli kaksi vuosikymmentä sitten syttyi juostessani samaa maalisuoraa kaikkien muiden kilpailijoiden kanssa. Samasta kipinästä joka ei syttynyt jäähallin kylmässä katsomossa istuessa. Tämän vuoksi urheilen mieluummin kilpailuissa joissa huippuja ei ole erotettu muista kilpailijoista kuin numerolapun värillä ja joissa suorituksen todellista tasoa voidaan verrata myös muuten kuin pelkillä numeroilla. Ja siitä unelmasta että vielä jonain päivänä pääsen mittaamaan tasoni niihin todellisiin arvokilpailuihin. Ja arvokilpailuihin osallistuessani toivon että niissä tehtyjen suoritusten arvoa eivät laske samalle kalenterivuodelle osuneet toiset saman lajin arvokilpailut. En myöskään toivo että nämä arvokilpailut olisi viety maantieteellisesti niin kauas lajia seuraavasta yleisöstä etteivät he olisi maaliviitoituksen varrella seuraamassa kilpailua. En myöskään toivo että suorituksen aikana minun tarvitsisi käydä pienin väliajoin yleisölle todistamassa olemassaoloni yleisörastilla jos sillä tavoin heikennetään suunnistuskilpailun perimmäistä luonnetta. Omalla urheilu-urallani tuo tavoite siintää Vuokatin kotikisoissa noin 900 harjoituspäivän päässä.

Blogisti Vesa Taanila

vesa_taanilaSuunnistuksen b-maajoukkueratsu, jonka kirkkaimmat mitalit ovat yhä saavuttamatta. Tavoitteet eivät tavallisesti kaadu yrittämisen puuttumiseen. Kokemusta 30 ikävuotta, muutama SM-mitali ja roppakaupalla kokemusta. Siviilissä ohjelmistosuunnittelija Tampereella. Urheillessa seurana Ikaalisten Nouseva-Voima. Tavoitteet MM 2013 kotikisat Vuokatissa. 


inov 8 alapanoraama