980x120 Play 2

Kaksi matkakertomusta Vaarojen maratonilta

Reippaasti liikkeelle! Kuva Karri Pasanen.

Reippaasti liikkeelle! Kuva Karri Pasanen.

Kestävyysurheilu.fi oli mukana Vaarojen maratonilla.

Kestävyysurheilun testikaksikkomme kokeili uusia kestävyyslajeja kevään ja kesän aikana. Pienen lepotauon jälkeen löysimme itsemme jälleen lähtöviivalta Kestävyysurheilun paidat päällämme. Tällä kertaa testasimme Vaarojen maratonin. Kilpailu oli Anskulle jo ennestään tuttu, mutta Topille tapahtuma ja virallisen maratonin juokseminen oli uutta.

Karelian Seikkailu-urheilijoiden järjestämä Vaarojen maraton Kolilla juostiin kymmenennen kerran 3.10. Juoksimme molemmat 43 kilometrin reitin. Muut VM:n sarjat ovat duo-sarja, jossa kahden hengen joukkueena juostaan ja pyöräillään, 15 km, 86 km ja uutuutena 130 km. Valitettavasti edellisenä päivänä alkanut ja kisapäivän aamuyöhön jatkunut myrsky esti 130 kilometrin nautiskelun, mutta tähän sarjaan ilmoittautuneet pääsivät starttaamaan 86 kilometrin sprinttimatkalle. ;)

Miten se reissu sitten meidän osaltamme meni? Nyt, kun olemme viikon ajan saaneet levätä, pystymme jo kävelemään (jopa rappuset voi tulla alas etuperin) ja harmitus on lieventynyt, joten voimme muistella kilpailun kulkua:

0-10km

Ansku: Rennosti vain liikkeelle omaa vauhtia, matka tulee olemaan pitkä. Alkuun juoksu tuntui todella hyvältä lukuun ottamatta tiepätkällä ilmaantunutta kylkipistosta. Tässä vaiheessa pystyin nautiskelemaan juoksusta ja Kolin kauniista maisemista. Sää oli oikein sopiva, noin +7 astetta ja aurinkokin paistoi välillä. Vaatetta oli päällä juuri sopivasti, hurjimmat juoksijat lähtivät matkaan t-paidalla ja shortseilla. Kymmenen kilometrin kohdalla fiilis oli niin hyvä, että olin jo harmissani siitä, että matka tulee pian loppumaan.

Topi: Ennen starttia elättelin toivoa rauhallisesta aloituksesta. Kahden kilometrin kohdalla kellon näyttäessä tasan seitsemää minuuttia totesin muille kärkiletkassa, että aika reippaasti startattiin. Tähän muistaakseni Nokelaisen Jussi, yksi vauhtia pitäneistä, totesi: "jaahas, GPS-kello löysi satelliitit vasta nyt". Tästä eteenpäin alkumatka eteni mukavasti muihin juoksijoihin tutustuessa. Henri Ansio kertoi juosseensa reitin viime vuonna aikaan 3h 37min, mikä kuulosti tarpeeksi kovalta tavoiteajalta myös minulle. Maratonkin oli kuulemma taittunut 2h 30min vain viikko sitten. Eikun peesiin siis!

10-20km

Ansku: Kilometrit etenivät nopeasti, ja kohta oltiin jo vesistön ylityksessä ja Kiviniemen huoltopisteellä. Juoksu oli edelleen helppoa ja kivaa, eivätkä vatsaongelmat enää vaivanneet. Huoltopisteellä riitti mukillinen vettä, ja sitten taas mentiin. Kuulin huudon huoltopisteellä, että Topi oli juossut Kiviniemen ohi kärjessä, mikä auttoi minuakin pitämään vauhtia.

Topi: Henrin pitäessä vauhtia muut juoksijat olivat jääneet taakse. Omana taktiikkanani oli pysyä mukana kelkassa niin pitkään kuin mahdollista ja lopussa totta kai Northugmaisesti ohi. Näin ainakin tsemppasin itseäni, kun jo kymmenen kilometrin kohdalla pohkeissa alkoi tuntua tukkoisuutta. Vesistön ylityksessä jouduimme odottelemaan arviolta minuutin, kun kaikki paatit sattuivat olemaan toisella puolella rantaa. Olimme silti Henrin mukaan edellä viime vuoden aikaa, mikä vähän huolestutti minua...

KoliKolin maisemia pääsi vielä ihailemaan matkalla parkkipaikalle.

20-30km

Ansku: Tässä vaiheessa reitti kävi raskaammaksi, ja nousua oli paljon. Useassa kohdassa oli käveltävä ja säästeltävä voimia loppuun. Jalka ei noussut enää kevyesti. Varpaisiin ja jalkapohjiin alkoi alamäissä sattua niin, että jouduin irvistelemään ja hammasta purren jatkamaan matkaa. Mietin jo millaiset hiertymät ja rakot saan tästä reissusta kaunistamaan varpaitani. Juoksin Irockin suunnistuskengillä, jotka olivat joka tapauksessa oikein hyvä valinta tällaiselle reitille. Kipuun tottui pikkuhiljaa, mutta inhottava kylkipistos palasi jälleen. Ylämäet tämän vaivan kanssa olivat helpompia. Alkumatkan nautiskelu muuttui tuskaiseen etenemiseen. Pääsisipä jo pois...

Topi: Heraniemen (20km) jälkeen kiviset alamäet alkoivat tuntua etureisissä, jotka jähmettyivät kilometri kilometriltä vain enemmän. Kenkävalintani olisi voinut olla parempi. Triathlon-kilpailuissa erinomaiseksi osoittautuneesta Salomon S-Labista puuttui märillä poluilla tarvittava pito ja etenkin kivikkoisissa alamäissä jouduin jännittämään lihaksia jatkuvasti rennon askeltamisen sijaan. Henkistä lohdutusta toivat onneksi geelit, joita nautiskelin noin viiden kilometrin välein. 26 kilometrin kohdalla kaaduin ensimmäisen kerran ja jouduin jatkuvasti tsemppaamaan pysyäkseni Henrin mukana. Ryläyksen (323m) jälkeisiä alamäkiä kompuroidessani olo alkoi jo olla kuin Titanicin kipparilla.

Juttu jatkuu seuraavalla sivulla.

Premiumsport.fi

JÄMI147

inov 8 alapanoraama