550x90

Haastattelussa Leena Puotiniemi

Leena Puotiniemi. Kuva: Jarno Maimonen

Leena Puotiniemi. Kuva: Jarno Maimonen

Leena Puotiniemi on viimeisen parin vuoden aikana murtanut tiensä naisten kestävyysjuoksun kansalliseen kärkeen. Viime kaudella Puotiniemi saavutti Kalevan Kisoissa 10 000 metrillä pronssia ja valittiin edustamaan Suomea Ruotsi-otteluun Helsingin olympiastadionille.

Edellä mainittujen saavutusten lisäksi hänen plakkaristaan löytyvät SM-maantien pronssimitali, Helsinki City Maratonin voitto sekä kauden kotimainen kärkitulos puolimaratonilla 1.17.11.

Maantiellä Puotiniemi on kuin kotonaan. Kaudella 2010 hän juoksi yhdeksän puolimaratonia ja kolme maratonia tahdilla, joka hirvittää useampia. Hänen kilpailukautensa alkoi huhtikuussa Taaborin hölkässä. Viikko siitä hän kävi Haminan SM-maantiellä pokkaamassa uransa ensimmäinen SM-mitalinsa. Erittäin tuulisesta säässä käydyssä kisassa useimmat juoksijat jäivät huomattavasti ennätyksistään. Kristiinankaupunkilaista IF Länkeniä edustava Puotiniemi ylsi puolestaan liki parhaimpaansa ja palkittiin SM-pronssilla. Kevät huipentui Tukholman maratonin kahdeksanteen sijaan sen hetkisellä ennätysajalla 2.47.39.

Puotiniemen kesään kuului neljän ratakympin lisäksi luonnollisesti runsaasti maantiejuoksuja. Heinäkuussa hän voitti Mikkelin (1.21.03), Ristiinan (1.18.55) ja Kuopion (1.17.55) puolimaratonit. Elokuussa hän saavutti toistaiseksi suurimman maratonvoittonsa ylittäessään Helsinki City Maratonin maaliviivan ensimmäisenä naisena ajassa 2.49.11! Puotiniemen alkuvauhti HCM:lla oli kuumassa ja kosteassa säässä äärimmäisen kova. Ensimmäiset 10 kilometriä jäivät taakse ajassa 38.08 ja puolikkaan väliaika oli 1.21.36!

HCM:n jälkeen Puotiniemellä oli vajaat kaksi viikkoa aikaa toipua Suomi-Ruotsi-maaottelun 10 000 metrille. Aika riitti, ja Leena kohensi kotiyleisön edessä ratakympin ennätystään lukemiin 34.33,07.

Puotiniemen täysosumakausi sai jatkoa myöhemmin syksyllä, kun hän jälleen kerran paransi maratonennätystään. Berliinin koleassa säässä loppuaika 2.44.55 riitti kovatasoisessa kilpailussa 15. sijaan. Monilla urheilijoilla tulostaso yleensä laskee kauden loppua kohti, mutta Puotiniemi on tässä joukossa piristävä poikkeus. Pitkän kauden päättäneellä lokakuisella Vantaan puolimaratonilla hän vielä kerran pinnisti huippusuorituksen, ja juoksi kauden kotimaiseksi kärkiajaksi 1.17.11!

Seuraavassa Leena Puotiniemi kertoo Hevoskuurille talven harjoittelusta ja loukkaantumisesta, ajatuksiaan valmennuksesta, urheiluliiton suhtautumisesta maratonjuoksuun sekä kantansa siihen, mikä on juoksijan hevoskuuri.

"Mennyt talvi on ollut harjoittelun suhteen hyvin haasteellinen, kuten varmaan kaikilla meillä juoksun ystävillä, jotka ovat viettäneet talven täällä Suomessa. Koska minulla on pieni lapsi ja opettajan velvoitteita täällä kotimaassa, en ole päässyt harjoittelemaan ulkomaille parempiin olosuhteisiin. Tämä on merkinnyt sitä, että kovavauhtiset harjoitukset ovat pakkasten ja liukkauden vuoksi olleet aika kortilla. Tavoistani poiketen olen juossut jonkin verran matolla.

Joulukuussa nivuseni kipeytyivät osittain huonojen olosuhteiden ja vanhan vaivan takia niin, että juokseminen oli välillä todella tuskaista. Onneksi hiihtämään on päässyt hyvissä olosuhteissa. Hiihto on aina ollut minulle tärkeä harjoitusmuoto talvella, ja itse asiassa juoksukertoja saattaa talvella tulla toisinaan vain kolmesta neljään viikkotasolla. Helmikuussa nivuseni olivat sitten niin kipeät, että leikkaus oli ainoa vaihtoehto, ja helmikuun lopulla vatsani verkotettiin. Toipuminen leikkauksesta on sujunut hyvin, mutta kipuja on edelleen jonkin verran, ja kovien, kisakuntoa esiin tuovien harjoitusten teon kanssa täytyy olla vielä varovainen. Tämän vuoksi en odota kevään ja alkukesän kisoilta vielä tuloksellisesti kovin suuria, mutta mukana ollaan kuitenkin!

Uskon, että maratoonariksi kasvetaan vuosien saatossa. Taustalla pitää olla riittävä määrä peruskestävyysharjoittelua, joka vähitellen mahdollistaa siirtymisen vauhtia tuoviin harjoituksiin. Kun puhutaan todella kovasta kestävyysharjoittelusta, kehon voimavarojen suhteen liikutaan koko ajan aika äärirajoilla, jolloin loukkaantumisriski ja ylikuormituksen vaara ovat arkipäivää harjoittelussa. Lisäksi maratoni vaatii henkisiä voimavaroja ja kokemusta siinä määrin, että kovien tulosten tekeminen harvoin onnistuu ensimmäisillä maratoneilla. Itselläni juokseminen oli täyttä harrastelua aina vuoteen 2008 saakka, jolloin tyttäremme syntymän jälkeen aloin miettimään harjoitteluani tarkemmin. Ajankäyttö muuttui lapsen myötä totaalisesti, ja oli mietittävä, miten harjoitteluun käytettävä aika hyödynnetään. Synnytyksen jälkeiset puolitoista vuotta ajoitin harjoitteluni siten, että ehdin treenaamaan imetysten välissä. Minulle oli jo siinä vaiheessa kehittynyt melko vahva kestävyyspohja, joten harjoittelun järkevöittäminen ja tehoharjoittelu mahdollistuivat. Pohdin maratonin vaatimuksia ja pyrin tekemään sellaisia harjoitteita, joiden uskoin mahdollistavan maratonin juoksemisen yhä nopeammin ja tasaisemmalla vauhdilla. Minullahan ei ole eikä ikinä ole ollut valmentajaa, joten tietotaitoni harjoittelun suhteen on täysin itse hankittua. Metodieni kulmakivi on oman kropan kuuntelu ja tuntemukset, joita harjoittelu ja kilpailut synnyttävät. Tiedän melko tarkasti, millaiset harjoitukset sopivat minulle missäkin vaiheessa harjoituskautta, ja millä keinoin saan esimerkiksi maratonkunnon esille. Olen hyvin analyyttinen, ja valmentaminen kiehtoo minua kokonaisvaltaisuutensa vuoksi. Minulle urheilija on aina psykofyysinen kokonaisuus, ja esimerkiksi nuorten tyttöjen valmentamisessa tämä seikka jää mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Lisäksi tasapainoilu esimerkiksi kestävyysominaisuuksien kehittämisen ja liikkuvuuden säilyttämisen välillä on haasteellista, ja vaatii valmentajalta taitoa ja malttia.

Teen monia asioita esimerkiksi kilpailuihin valmistautumisessa hyvin eri tavalla kuin monet muut, mutta olen todennut ne itselleni toimiviksi. Tähän liittyy läheisesti palautumiskykyni kisoista. Esimerkiksi viime kaudella juoksin 13 päivää HCM:n jälkeen maaottelussa kympin ennätysajassa, keväällä ratakympin viisi päivää ennen Tukholman maratonia ja kesällä viikon sisällä kaksi puolikasta ja yhden maantiekympin. Kaksi viikkoa Berliinin maran jälkeen juoksin puolikkaan kkk:n ja oman ennätykseni. Minulle tämä sopii, mutta samalla on muistettava kuunnella omia tuntemuksiaan. En lähtisi viivalle, jos en tuntisi olevani palautunut edellisestä rasituksesta. Miksi palaudun hyvin kisoista, siihen en osaa vastata. Kisoissa en kuitenkaan, lukuun ottamatta viime kesän HCM:a, jossa voitto varmistui jo hyvissä ajoin, himmaile.

Koska maraton on "kypsien naisten" laji, Suomen maratonkärjessä on tällä hetkellä lähes pelkästään reilusti yli kolmikymppisiä, upeita naisia. En tiedä, miten muut asian näkevät, mutta itselläni on sellainen olo, että urheilijoina olemme liiton silmissä liian vanhoja, eikä meihin kannata tulevaisuuden lupausten tavoin satsata. Tämä on mielestäni ymmärrettävää, sillä meillä varttuneemmilla maratoonareilla ovat ne päivät jo takana, jolloin urheilemisen ja muun elämän välillä olisi pitänyt tehdä ratkaisu täysipäiväisen urheilemisen eduksi. Toisaalta en kuitenkaan ymmärrä sitä, että liitto on asettanut MM-rajan kansainvälistä liittoa tiukemmaksi (2.38) sillä tällä hetkellä Suomessa on 4-5 naismaratoonaria, joilla olisi ollut realistinen mahdollisuus alittaa 2.40-raja. Tämä ja se, että Helsingin EM-kisoissa ei juosta maratonia ollenkaan, saattaa syödä motivaatiota joidenkin juoksijoiden kohdalla. Mielestäni ei ole tasa-arvoista, että joissakin lajeissa rajoja tiukennetaan tai laji suljetaan kisaohjelmasta kokonaan pois. Kansallisesti kestävyysjuoksu on tällä hetkellä yksi harrastetuimmista lajeista Suomessa, joten kiinnostuneita lajin seuraajia arvokisatasolla varmasti riittäisi, jos joku kisarajan alittaisi. Arvokisaedustuspaikka saattaisi toimia myös nuorille kestävyysjuoksijoille esimerkkinä suomalaisen naiskestävyysjuoksijan mahdollisuudesta päästä kansainväliselle tasolle edustamaan Suomea.

Juokseminen on minulle harrastus, jossa pystyn koettelemaan omia rajojani sekä harjoituksissa että kisoissa. En tavoittele arvokisaedustuksia verenmaku suussa, eikä itseni arvostaminen ole tuloksista tai muiden hyväksynnästä kiinni. Toki toisinaan ohikiitävinä hetkinä harjoittelu ja kurinalainen elämä tuntuvat raskailta, mutta kyllä juokseminen on minulle antanut paljon enemmän kuin ottanut. Olen suorituksiini sekä treeneissä että kisoissa tyytyväinen silloin, kun olen mielestäni juossut kuntoni mukaisesti ja pystynyt nauttimaan juoksemisesta (siinä määrin kuin se raastavilla kestävyysmatkoilla on mahdollista...). Lempiharjoitukseni teen ehdottomasti mökillämme Saimaalla, jossa saan juosta hiekkateillä luonnon keskellä. Toisinaan nautin kovista harjoituksista ja toisinaan taas on mukava tehdä pitkää PK-lenkkiä omat ajatukset seuranaan. Minulle hevoskuuriviikko tarkoittaa ehdottomasti kovia määriä eikä tehoja.

Juokseminen on minulle taidetta ja vapautta; on hieno tunne, kun jalat vievät ja väsymys ei iske. Kilpaurheilu on mielestäni parhaimmillaan silloin, kun siitä itse nauttii, ja sitä tekee täysin omaehtoisesti. Saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä mutta uskon, että monen urheilijan "jumi" tuloskehityksen suhteen johtuu siitä, että todellinen palo harjoitteluun ja kisaamiseen ei tule sydämestä. Minulla on perhe, joka on minulle rakkainta maailmassa, ja perspektiivi elämään ja juoksemiseen on helppo säilyttää, kun illalla irrottaa kätensä nukkuvan pienen prinsessan kädestä, tai kun hän kisoissa kannustaa minua reitin varrella ja maalissa."

Kiitos Leena ja tsemppiä ensi viikonlopun SM-maantiejuoksuihin ja alkavalle kilpailukaudelle!

- Jarno Maimonen

Premiumsport.fi

inov 8 alapanoraama