Vuoden urheilija Minna Kauppi pohtii huippu-urheilijana olemistaan

kauppi210211_introEnsimmäisenä suunnistajana vuoden urheilijaksi valitulla Minna Kaupilla on pitänyt kiirettä alkuvuodesta. Hevoskuuri sai napattua kiireistä Minnaa hihasta Vierumäen maajoukkueleirillä ja päätimme hiukan keskustella siitä, miten Minna kokee huippu-urheilijana olemisensa.

kauppi210211Huippu-urheilija Minna Kauppi. Kuva: Hevoskuuri.fi

Ensimmäisenä suunnistajana vuoden urheilijaksi valitulla Minna Kaupilla on pitänyt kiirettä alkuvuodesta. Hevoskuuri sai napattua kiireistä Minnaa hihasta Vierumäen maajoukkueleirillä ja päätimme hiukan keskustella siitä, miten Minna kokee huippu-urheilijana olemisensa. Koska meistä kumpaakaan, ei Hevoskuuria eikä Minnaakaan, kaiken maailman lööpit kiinnosta, päätimme pysyä siinä missä Minna on parhaimmillaan, eli huippu-urheilussa.

Huippu-urheilijana oleminen ei ole aina helppoa. Se vaatii kovaa itsekuria ja kurinalaisuutta sekä valintojen tekemistä. Ja luonnollisesti tähän päälle myös äärimmäisen kovaa harjoittelua vuodesta toiseen. Ja mediaa ja yhteistyökumppaneitakin pitäisi yrittää ehtiä jossain välissä palvella. Vilkkaan ja avoimen luonteensa lisäksi Minna on kirjoitellut myös varsin syvällisiä ja pohdiskelevia kannanottoja eri blogeissaan ja kolumneissaan. Mennäänpä Minnan kanssa tarkemmin sisälle huippu-urheilun olemuksen pariin.

Moi Minna! Onko kuinka kiireitä? Ehtisitkö kuitenkin hiukan juttelemaan huippu-urheiljana olemisesta?

Minna: Heippa! Joo, kyllähän tämä on nyt vähän ollut juoksentelua koulusta treeniin ja telkkariin ja joka paikkaan. Täällä Vierumäelläkin, kun muut ovat levänneet, niin mä olen edustanut ja hoitanut yhteistyöasioita. Noh, oma on vika. Eli jutellaan vaan hetki.

Kiitokset! Mennään ensin tähän tekemisen iloon. Mistä löytyy kaiken tämän menestyksen jälkeen halu ja sisäinen draivi edelleen huippusuunnistukseen? Tämä ilo ja innostus sekä intohimo, jota menestyminen myös vaatii.

Minna: - Välillä sitä miettii itsekin, että onko sitä intoa tarpeeksi ja oikeista syistä. Haluaako vaan voittaa ja päästä elämässä helpolla, vai onko se urheilu oikeasti sydämen asia? Mitä se itestä ainakin pitää olla. Varsinkin pari vuotta sitten olin aika varma, että en enää kauaa jatkaisi, koska tuli just se olo, että tää on nähty ja tää ei ole niin hauskaa enää. Oikeastaan viime vuoteen asti tuli sitten käsiteltyä sitä pään sisuksissa, että pitäiskö sitä nähdä elämää muustakin näkökulmasta, mutta sitten kun se homma oli käyty läpi, totesin, että kyllä sitä on edelleen niin paljon tehtävää ja kehityttävää tässä urheilun saralla, että se motivaatiokin kyllä riittää. Samalla on ehkä antanut itelleen luvan olla ammattilainen. Etenkin tämän vuoden opintorupeamat on kyllä antanut ihan hirveästi treeni-intoa, kun on saanut vähän jotain muutakin sinne vaakakupin toiselle puolelle.

Entä mistä löytyy energiaa ja jaksamista huippu-urheilijan jokapäiväiseen kurinalaiseen elämään? Kuinka usein tulee ns. heikkoja hetkiä ja kuinka niistä selvitään?

Minna: - Ei se huippu-urheilu nyt niin hirveän kurinalaista mun kohdalla ole. Samalla tavalla siihen on tottunut kuin muutkin lähtemään joka päivä töihin. Välillä töissä on kivaa, välillä ei. Heikot hetket siis kuuluu asiaan, eikä mun ole ainakaan pakko olla joka hetki huippu-urheilijaminna.

Mitä huippu-urheilu on antanut sinulle sisäisesti ihmisenä ulkoisen menestyksen lisäksi?

Minna: - Kyllä sitä on ainakin oppinut tuntemaan itseään ihmisenä. Niitä perinteisiä heikkouksia ja vahvuuksia. Samalla on ehkä oppinut ymmärtämään myös muiden ominaisuuksia. Urheilussa, kun ne ominaisuudet tulee usein esiin varsinkin heikolla hetkellä. Tietynlaista itsensä tiukille panemista ja samalla myös anteeksiantamista on joutunut myös opettelemaan...ja oikeastaan kaikkea maan ja taivaan väliltä.

kauppi210211_2Kauppi vauhdissa Vierumäellä. Kuva: Hevoskuuri.fi

Entä mistä löytyy se voitontahto ja energia huippusuorituksen tekemiseen tärkeimmissä kilpailuissa? Onko se sinulla opittua vai luontaista? Entä se itsensä ahtaalle laittaminen ja kaikkensa antaminen? Meillä "tavallisilla" ihmisillä kun on tapana luovuttaa ja hellittää, kun tarpeeksi pitkään on tuntunut riittävän pahalta.

Minna: - Voitontahto on ihan varmasti osittain luontaista, koska mä olen aina ollut kovin kilpailuhenkinen ja nuorena tosi huono häviäjä. Silloin, kun voitontahtoa ei ole, niin ei kyllä ole valmis laittamaan itseään tiukillekaan. Mulla se huippusuoritus rakentuu kuitenkin yleensä just siihen kovaan kilpailuun ja pienemmissä tsembaloissa ei aina anna itestään samaa kuin isoissa. Toisaalta se, että sä teet hommia hullun pitkään vaan ja ainoastaan urheilua varten on kyllä ihan eri pohja ponnistaa kuin se, että tavallinen ihminen yrittää rääkätä itseään äärimmäisyyksiin. Sitä vaan on tottuneempi siihen rääkkiinkin. Harjoittelu tekee mestaristakin mestarin myös voitontahdossa.

Tätäkin täytyy kysyä, eli oletko koskaan katunut huippu-urheilijaksi ja ammattilaisurheilijaksi ryhtymistä? Ja mitä voisivat olla ne asiat, jotka olet menettänyt tämän valinnan myötä? Huippu-urheilijanhan täytyy olla myös itsekäs verrattuna ns. "normaaliin elämään" Ja oletko kuinka paljon miettinyt, että millaista tuo "normaali elämä" sinun kohdalla olisi voinut olla? Miten olet näissä tilanteissa perustellut valintaasi itsellesi ja muille, vai onko sitä tarvinnut perustella?

Minna: - Ei ole onneksi tarvinnut katua urheilijauraa. Toisaalta menestys helpottaa varmaan tässä asiassa aika paljon. Menestyksen kautta homma on itselle ns. sallitumpaa, eikä lähipiirikään painosta siihen, että pitäisi tehdä niitä oikeita töitä. Joskus tietysti tuntuu siltä, että saa elämässä kaiken vähän liiankin helpolla. Kultalusikka on aika iso ja siitä tuntee joskus pienoista syyllisyyttäkin.

Olen minä myös leikitellyt sillä ajatuksella, että mitä sitä tekisi ja millainen olisi, jollei urheilisi, mutta kun se on tavallaan ollut niin tärkeä osa persoonaa ja elämää aina, niin ei sitä oikein voi järkevästi erotella. Sen verran tietysti tiedän, että varmasti olisin satsannut työelämän tai perheen puolelle sitten. Voi olla, että kunnianhimo näkyisi sielläkin jollain tavalla, mutta voi myös olla, että urheilu on opettanut kuitenkin enemmän sitä kunnianhimoakin... Vaikeahan sitä kristallipalloa on katella, kun ei oo kykyjä, mutta jossittelemaan en kyllä ikinä rupea:)

Eipä ole sinun tarvinnutkaan liiemmin jossitella, ainakaan tuloksien suhteen. Tämä taisi nyt olla tässä ja päästänkin sinut hetkeksi lepäilemään ennen seuraavaa harjoitusta. Kiitokset tästä mukavasta juttutuokiosta ja ei muuta kuin kunnon hevoskuuria harjoittelun suhteen!

Minna: - Kiitokset ja terveisiä kaikille Hevoskuurin lukijoille!

- Tero Viljanen 


Premiumsport.fi

JÄMI147

inov 8 alapanoraama