Kuukauden kirja: Joutavan juoksun jäljillä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viime syksyn kuvastossa ehdittiin jo luvata kestävyysurheilun ystäville herkkupala: Suomalaisen kestävyysjuoksun historia. Tämän hetken tietojen mukaan kirjan ilmestyminen on siirtynyt ensi syksyyn, mutta kun ehdin sitä odotella muutaman kuukauden, en malttanut olla enää tarttumatta tekijän, Erkki Vettenniemen aiempaan juoksuhistorialliseen teokseen Joutavan juoksun jäljillä. Kestävyysjuoksun varhaisvaiheet Suomessa (SKS, 2005).

Sittemmin Vettenniemi on kirjoittanut myös teokset Pohjolan helleenit (2007) ja Suomalaisen urheilun synty (2008), joten vankkaa pohjatietoa tulevalle kestävyysjuoksuhistoriikille on ainakin olemassa.

Joutavan juoksun jäljillä kuvaa kestävyysjuoksun vaiheita ennen suurjuoksijoita Kolehmaista ja Nurmea. Millainen juoksukulttuuri Suomessa oli ennen heitä? Ennen säännöllisiä kilpailuja Suomessa vieraili eurooppalaisia taitojuoksijoita, jotka juoksun ohessa tekivät omalaatuisia liikkeitä ja käyttivät joskus huvittavaa vaatetusta tai juoksivat vaimon tai isoäidin kanssa. Osa heistä esiintyi lupaamalla juosta tietyn matkan tiettyyn aikaan.

Samaan aikaan yleistyivät lyhyet, 100–400 metrin juoksukilpailut kansanhuvien yhteydessä. Paljain jaloin, maantiellä. Pidemmillä, tavallisesti 5–15 kilometrin matkoilla alettiin kilpailla 1890-luvulla. Palkintoa ei aina ojennettu kilpailun nopeimmalle, vaan hyvään suoritukseen kuului myös kaunis juoksutyyli. Taitojuoksuesityksiä ja varhaisia kilpailuja Vettenniemi luettelee ja kuvaa teoksen alkupuolella väliin puuduttavankin yksityiskohtaisesti. Teemoittain etenevässä lukujaossa hypitään vuosissa eteen ja taakse, ja kun vieraita nimiä on mainittu runsaasti, on välillä vaikea pysyä mukana juonessa. Teos on tieteellisen tarkka lähdeviitteineen, ja aiempaa tutkimusta arvioidaan hyvin kriittisesti. Aiemmissa tutkimuksissa on Vettenniemen arvion mukaan tehty paljon yleistäviä johtopäätöksiä ja mututuntumaan perustuvia, pitkälle vedettyjä tulkintoja.

Ennen kaikkea Vettenniemi tutkii suhtautumista varhaisiin juoksijoihin, ja kirja muuttuukin alun jälkeen kiinnostavammaksi, kun juoksukulttuuria suhteutetaan ajan asenteisiin ja tapoihin. 1800-luvun polella oli kunnia saavuttaa voitto harjoittelematta. Harjoittelua pidettiin turhana ajanhukkana. Helsingin puistossa saattoi juokseva saattoi saada poliisin peräänsä. Juoksijoita pidettiin jonkin sortin hulluina, epätavallisina höyrypäinä, ja jotkut pistivätkin kylien kohdalla kävelyksi jatkaakseen taas taajaman ulkopuolella juosten. Vielä 1800-luvulla suomen kielessä ei ollut edes sanoja "harjoittelu" ja "valmennus".

Kun yli 1500 metrin kilpailuja järjestettiin ensimmäisiä kertoja, vaadittiin osallistujia lääkärintarkastukseen ennen kilpailua. Juoksun pelättiin olevan haitallista terveydelle, vaikka esimerkiksi hiihdon kohdalla sellaisia pelkoja ei esitetty.

Ulkomailla pedagogiset oppinsa hankkinut Viktor Heikel alkoi suositella juoksua osana voimisteluharjoittelua. Kun 1900-luvun taitteessa alettiin kirjata ennätyksiä, oli Heikel jyrkästi tätä vastaan: juoksun tuli olla osa liikuntaharrastusta, ei kilpailua. Ivar Wilskman taas ajoi kilpailullisuuden ja ennätysten tavoittelun asiaa.
Modernin harjoittelun uranuurtajana toimi 1900-luvun ensivuosina Lauri "Tahko" Pihkala, joka toi ohjelmaan hidasta juoksua. Aiemmin esimerkiksi tuhannen metrin juoksua harjoiteltiin juoksemalla kovaa nimenomaan tuhatta metriä. Uusi ajattelu vaati urheilijoilta uskoa ja rohkeutta. Hannes Kolehmaisen mainitaan olleen ensimmäisiä pitkäjänteiseen kehitykseen uskoneista ja tähdänneistä juoksijoista.

Kolehmaisen ja Nurmen olympiavoittojen myötä suomalaiset profiloituivat juoksukansaksi, kestäviksi Pohjolan asukkaiksi. Ennen suurjuoksijoita tähän ei ollut mitään perusteita, vaan kansainvälistä näkyvyyttä käytettiin kansallisen profiilin pönkittämiseen. Hiihto ja pyöräily olivat paljon hyväksytympiä urheilulajeja, joiden harjoittajia ei kummasteltu lainkaan juoksun tapaan.

Vettenniemen teos kirjaa muistiin paljon varhaisia juoksijoita ja tapahtumia, jotka kenties muuten jäisivät vain sanomalehtien sivuille arkistoihin. Parasta antia on kuitenkin kulttuurinen analyysi ja juoksun vahvaa asemaa edeltävien asetelmien ja tilanteen kuvaus. Lukija saa herkutella vanhan juoksukulttuurin hauskoilta tuntuvilla yksityiskohdilla. Neljänsadan sivun lukemiseksi saanee olla jonkinlainen urheiluhistorian fanaatikko, sillä hieman puurtamiseksi pikkutarkka kuvaus paikoin menee. Vaan eihän kestävyysurheilussa kaiken tarvitsekaan olla koko ajan hauskaa, lopputulosta varten on tehtävä töitä, ja Vettenniemen tutkimuksen avaama kokonaiskuva kyllä palkitsee lukijan työn.

- Outi Ojanen

JoutavajuoksuEVetteniemi iso



Premiumsport.fi

inov 8 alapanoraama