Millä eväillä suomalaiset löytäisivät menestyksen MM-laduilla

Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon D-vitamiinista, jota 1970-luvulla ainakin Julma-Juha käytti tietoisesti tai tiedostamatta suorituskyvyn parantamiseen. Enkä nyt tarkoita dopingia, devalvaatiota tai dokaamista vaan ihan rehellistä auringon D-vitamiinia. Viime aikoina Suomessa on puhuttu paljon D-vitamiinista, jota 1970-luvulla ainakin Julma-Juha käytti tietoisesti tai tiedostamatta suorituskyvyn parantamiseen. Enkä nyt tarkoita dopingia, devalvaatiota tai dokaamista vaan ihan rehellistä auringon D-vitamiinia. Sitähän mestarijuoksija Väätäinen hankki juoksentelemalla pelkissä urheilushortseissa auringonpaahteisella savannilla Afrikassa. Tuollaisesta luomutouhusta ei tosiaan dopingtestissä käry käy. Korkeintaan hänellä kärähti nahka, sillä melko ärhäkästi lienee Afrikan aurinko pohjois-pohjalaista hipiää grillannut.

Itsekin olen huomannut, että vanha ja raihnainen kehoni on kestänyt kuntourheilun rasituksia selvästi paremmin sen jälkeen, kun aloin nappailla alun perin lapsiani varten hankittua D-vitamiinia. Seurani D-vitamiinifriikki muistaakseni jopa väitti suunnilleen niin, että pohjoisten maiden juoksijat juoksevat talvella huonompia aikoja, koska eivät saa auringosta D-vitamiinia. Hiihtäjät nyt kuitenkin joutunevat viime päivien aurinkoisista keleistä huolimatta hankkimaan D-vitamiininsa purkista. Vai olisiko siinä Krista Lähteenmäen kunnon salaisuus, että hänellä on käärittyjen hihojensa ansiosta kyynärän verran enemmän D-vitamiinin tartuntapintaa keväthangilla hiihtäessään.

Tuskinpa mitään yhtä ihmelääkettä tai poppakonstia on olemassa, jolla maailmancupin pistesijat käännetään MM-mitaleiksi tai ainakaan D-vitamiini ei taida sellainen olla. Hiihto on kuitenkin yllätyksellinen laji, koska se on montaa muuta lajia enemmän myös välineurheilua. Esim. kun Abebe Bikila juoksi maratonin olympiakultaa paljain jaloin, niin siinä ei todellakaan ollut välineurheilun makua. Sen sijaan hiihdossa on välineitä ja voiteluita jossiteltu kautta historian. Yksissä kisoissa olivat kuulemma ns. keihäskärkiset sukset menestyksen syynä. Kerran Neuvostoliiton edustajilla kuulemma pysyivät pitovoiteet muita paremmin, koska heidän suksiensa pitoalueeltaan puuttui ura. Toisaalta ensimmäiset ns. kärkisiteet koituivat suomalaisten menestykseksi ja Neuvostoliiton tappioksi. Senhän moni muistaa, mutta harva tunnustaa, että 1976 Insbruckissa Beljajevin monon kärki irtosi hänen ollessaan johtopaikalla ja Suomen miehet karkasivat viestin olympiakultaan.

1980-luvulla suomalaiset miehet usein rämpivät pitkin kautta maailmancupissa kymmenen parhaan huonommalla puolella, mutta sitten yleensä arvokisoihin he kaivoivat jostain sen ylimääräisen vaihteen, jolla mitaleita napattiin. Hiihto onkin varsin yllätyksellinen laji. Jonain päivänä jollain käy niin, että väline ja voitelu sopivat keliin ja hiihtäjäkin löytää sen väsymättömän iskun vai pitäisikö puhua jaksamisesta;). Ilmeisesti kollegalleni Kari Härköselle kävi juuri niin, kun hän nappasi Seefeldissä MM kultaa 1985. Lommoposkinen opiskelijapoika pieksi Kirvesniemen ja Swanin sekä maksoi potut pottuina Miedon sadasosankin n. 2000 -kertaisena takaisin hopealle jääneelle Wassbergille. Asiaa auttoi vielä se, että luistelutyyli oli uutta kaikille ja sitä "salaa" harjoitelleena Kari pystyi hallitsemaan kilpailua. Monista varsin hyvistä arvokisahiihdoista huolimatta Karikin jäi oikeastaan yksien arvokisojen ihmeeksi. Kun Kari sitten jatkossa jäi kisakoneesta, niin hän tuli muistaakseni heti Calgaryn valintojen julkistamisen jälkeen samalla viikolla nöyrästi Viikkiin kansantaloustieteen luennoille.

Matti Heikkinen muistuttaa teknisiltä tiedoiltaan Seefeldin aikaista Kari Härköstä. Ikä, pituus ja paino heittävät vain pari pykälää. Heinäsirkkamainen Heikkinen saattaa hyvänä päivänä tietyissä olosuhteissa liidellä ladulla kaikkia muita nopeammin. Matilla on todellakin yllätyspotentiaalia, vaikka eipä kai yhden henkilökohtaisen MM –mitalin jo napanneen miehen kulta voisi koskaan enää täydellinen yllätys olla. Omakin periaatteeni oli aikoinaan, että hyvän ja huonon päivän eron on oltava mahdollisimman suuri ja sitten vain pitää saada se hyvä päivä osumaan kisaan. Jauhojärvi on perusvarma ja pitäisin yllätyksenä, jos hän ei pääsisi yhdessäkään startissaan pistesijalle. Silti Jauhojärven mitali tai kultamitali olisi suurempi yllätys kuin sama temppu Heikkiseltä, vaikka Heikkisen jääminen pistesijojen ulkopuolelle joka lajissa ei olisi mikään yllätys. Niin monimutkaista tämä onJ

Lallukka oli yllättävän vahva SM-kisojen yhdistelmäkisassa. Takavuosina kotimaan kisojen näytöt eivät kuitenkaan yleensä ennustaneet voimasuhteiden kääntymistä suomalalaisten arvokisakävijöiden kesken itse arvokisoissa. Voihan nyt olla toisin. Sen verran vakuuttavaa oli Lallukan meno, että jos hänen kuntonsa on vasta löytymässä, niin se voi riittää yllättävänkin korkealle, jos huippu ajoittuu Osloon. Nousiainen on myös joskus yllättänyt, mutta joku vaisto sanoo, että hän näyttää niin "keskikokoiselta" hiihtäjältä, että hänen on epätodennäköistä saada itselleen niin suotuisia olosuhteita, joissa hän pystyisi ominaisuuksillaan yllättämään kaikki muut.

Naisten puolella Björn...gen vaikuttaa niin vahvalta, että häntä on kotikisoissaan erittäin vaikea voittaa. Roponen tuntuu nyt vahvimmalta valtiltamme, vaikka Saarinenkin on viimeisissä kisoissaan antanut näyttöjä tulemisestaan. Lähteenmäen pitäisi kaiken järjen mukaan olla vielä raakile, jonka kunnon ei pitäisi kestää koko kautta, mutta yllättävän tasaisen vahvaa on hänen hiihtonsa silti koko ajan ollut. Silti henkilökohtainen mitali olisi Kristalta yllätys. Viestien osalta pitäisin yllätyksenä, jollei niistä yhtään mitalia Suomeen tulisi. Hiihtoa en tosiaan kovin tarkkaan ole tullut viime vuosina seuranneeksi, mutta ehkä jollekin hiihtoniilolle voi olla vaihtelua lukea tällaista vähän vähemmän asiantuntevaa ulkopuolisen silmin kirjoitettua spekulaatiota.

Niin ja täällä lopussa, jonne saakka kukaan ei tätä juttua lue, voin etsiä vastausta siihen jo monellakin taholla esitettyyn kysymykseen, miten naislentopalloilija voisi yrittää nostaa statustaan urheilutoimittajien silmissä vuodenurheilija-tittelin arvoiseksi? Jossain määrinhän urheilusuoritusten lisäksi auttaa se, jos saa paljon medianäkyvyyttä. Jos naislentopalloilija esimerkiksi ensin osallistuisi johonkin tositelevisio-ohjelmaan. Sen jälkeen hän voisi ryhtyä vaikka Matti Nykäsen morsiameksi. Siihen päälle riittäisi ehkä se, että hän johdattaisi kapteenin ominaisuudessa Suomen maajoukkueen olympiaturnaukseen ja sitten vaikka lisäksi seuratasolla voittaisi Bundesliigan joukkueensa ykköspelaajana. Siinä tulikin 4 huomiota herättävää meriittiä. Tuntuivatko tutuilta? Ehkä jotain tuttua on, mutta kahta viimeksi mainittua ei kukaan naislentopalloilija ole tainnut vielä tehdä.

Kuuntele uusin Latu Podcast

Blogisti Ari Kotiharju

ari_kotiharjuMies jolla on juoksijan kädet, melojan jalat ja golfarin hapenottokyky. On ehtinyt katsoa suorassa lähetyksessä jo Väätäisen tuuletukset, Virenin kaatumisen ja Miedon sadasosan tappion. On kokeillut nuorempana suunnistusharrastuksen ohessa kerran maratonia. Aikaa kului lauantain tulosruudun (ilman mainoksia) verran alle kolme tuntia, joten pysyi suunnistuksen parissa ja alkoi treenata. Heivasi kauden 2004 jälkeen, mutta on taas viime vuosina ulkoillut ja kisaillut suunnistuksessa ikämiessarjoissa aina terveyden salliessa. On kokeillut Finlandiaa musiikkina, juomana ja hiihtona.


ulvang banneri