Varkoi: Väli ja leimaus

Tässä iltana muutamana kun kuu ja konjakkipullo osuivat olemaan yhtä aikaa viimeisessä neljänneksessä sattui käteeni pikkutunneilla uusin Suunnistaja-lehti.

Tässä iltana muutamana kun kuu ja konjakkipullo osuivat olemaan yhtä aikaa viimeisessä neljänneksessä sattui käteeni pikkutunneilla uusin Suunnistaja-lehti. Suunnistajahan on mediakentässä siitä vekkuli poikkeus, että moni kestotilaaja on kertonut aloittavansa lehden lukemisen sen viimeiseltä sivulta. Tälläkin kertaa sivu yksi oli sivulla 66. Olinkin pudottaa monokkelini konjakkilasiin kun huomasin Seppo VäliviivaKlemelän jättävän jäähyväisiä jo ikuiselta tuntuneelle Leimauksia-palstalleen.

Yllättävää kyllä silmiini ei ole osunut muualta ensimmäistäkään kommenttia, joten ajattelin, että muutama rivi asian tiimoilta lienee paikallaan myös Hevoskuurin palstoilla. Yli kaksikymmentä vuotta ilman numeronkaan taukoa täyttänee kuitenkin kevyesti jo jonkinmoisen kestävyysurheiluinstituution kriteerit.

Oikeastaan niin kauan kuin muisti kantaa Seppo Väli-Klemelän nimi on ollut tuttu suunnistusskribenttinä. Sepi on ainakin 40 vuotta varsin onnistuneesti huojunut tiedotusmyönteisen ja julkisuudenkipeän aina niin vaikeassa välimaastossa.

En pidä selkääntaputtavista jees-miehistä, jotka kertovat olevansa järjestään sataprosenttisesti samalla kannalla. Silloin kun ihminen sanoo: olet oikeassa, se ei vielä missään nimessä tarkoita, että olet oikeassa. Hän itse asiassa tarkoittaa olevansa vain samaa mieltä kanssasi.

Sepi on ottanut palstallaan aina voimakkaasti kantaa ja pidän hänestä siksi, että hatusta vetäistynä olen ollut ehkä 80-prosenttisesti samaa mieltä. Ensinnäkin prosentti on jo itsessään iso ja mielenkiintoisimmat väittelyt tulevat aina siitä jäljelle jäävästä 20 prosentista. Jees-miesten kanssa ei voi väitellä.

80 prosenttia on jo vähän kuin hyvin toimiva parisuhde, joka edelleen vertautuu aika hyvin vektorioppiin. Lukion vektorimatematiikastahan ei kannata paljon muistaa, mutta ehkä se, että jos kaksi yhtä vahvaa vektoria sojottaa vastakkaisiin suuntiin niin ollaan aina takaisin lähtöpisteessä.

Perusajatus tiivistettynä onkin osapuilleen se, että aina ei tarvitse mennä tismalleen samaan suuntaan, mutta niin kauan kuin mennään edes suunnilleen samaan niin silloin ylletään aina pitkälle.

Seppo Heikinheimo paljasti joskus, että kaikkien vuosikymmenien aikana Sanoma-konsernissa on ollut vain kaksi kirjoittajaa, jotka eivät olleet vakituisessa virkasuhteessa, mutta jotka Erkko katsoi levikin kannalta niin korvaamattomiksi, että näki/näkee tarpeelliseksi maksaa heille kuukausipalkkaa ja luovutti lisäksi käyttöön oman työhuoneen Ludviginkadulta. Toinen on Max Jakobson ja toinen Bisquit.

Rinnastus on tietysti posketon, mutta Sepi on tietääkseni ainoa Suunnistajan avustaja, jolle on myönnetty erivapauksia aineistopäivän suhteen. Ymmärtääkseni hamaan loppuun asti- jotta palsta säilyttäisi tuoreutensa- hän raivasi työviikostaan lehden painoviikon tiistai-aamupäivän palstan kokoamiseksi.

Päätoimittajat ovat vuosikymmenten varrella vaihtuneet, mutta jokainen heistä on voinut varmasti luottaa, että palsta tulee ajoissa painoon. Ja vieläpä niin, että riviäkään ei tarvitse stilisoida eikä pilkkuja lisäillä. Vain yhden kerran taisi sensuurin kirves hiukan heilahtaa.

Toinen seikka, mistä Sepiä kirjoittajana arvostan on se, että hän osaa kirjoittaa mittaan. Vanhana Remington-sukupolven edustajana hän on oppinut kirjoittamaan viimeisen liuskan sellaiseksi, että jos se ei mahdu mukaan sen voi huoletta heittää roskiin itse jutun kärsimättä. Nuoremman sukupolven edustajille tämä on monesti ylivoimaista. Itsekin muistan hyvin kun aikoinaan ylioppilaskeväänä hankin sähkökirjoituskoneen ja ajattelin, että tästä se jukopliut nyt lähtee ja tähän se joskus päättyy.

Muutaman vuoden välein kommunikaattorinkin korvaa kuitenkin joku toinen vehjes tai kelkka, josta huomaa jälleen kerran pudonneensa.

Tämä oli kehua. Sitten tulevat haukut.

Taisin jo ehkä kymmenisen vuotta takaperin vaivihkaa ehdottaa, että olisikohan aika laittaa piste palstalle, mutta Sepi päätti kirjoittaa musteen loppuun sulastaan. Olen edelleen samaa mieltä, että joka jutulla on oma elinkaarensa.

Tällä en ollenkaan tarkoita sitä, että palstan taso olisi vuosien varrella jotenkin laskenut. Päinvastoin luulenpa, että voit napata umpimähkään minkä tahansa palstan kahdelta ensimmäiseltä tai viimeiseltä vuodelta ja huomaat, että taso on säilynyt vakaana.

Rautalangalla tuppaa kuitenkin olemaan se huono ominaisuus, että vaikka sitä vääntää enimmäkseen oikeaan suuntaan, mutta liikaa, se lopulta katkeaa ja alkuperäinenkin aihio on vaarassa hämärtyä.

Kun on pitänyt kolmattakymmentä vuotta tuollaista palstaa, arvaan ja tiedänkin, että kiitosten lisäksi tulee säännöllisesti myös lunta tupaan. Välillä syystä, enimmäkseen syyttä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos juttu on hampaaton tai kahvi laihaa niin poishan se joutaa.

Palautteenantajissa on aina omat ääritapauksensa, joista lähtee paljon ääntä, mutta ns. pitkässä juoksussa jää pienempi jälki kuin itse kuvittelevat. Näiden kanssa on Sepinkin hyvä muistaa yksi elämän perustotuuksista. Kateuden taustalla on pohjimmiltaan aina ihailu.

Tulen juuri syntymäpäiväjuhlilta, jossa päivänsankarille annettiin mielestäni hieno määritelmä elämän tarkoituksesta. Sinulla voi olla nykypäivänä 600 facebook-kaveria, mutta olet onnistunut elämässäsi jo erinomaisesti jos erittäin hyviä sydänystäviä on kertynyt henkilöautollinen, mikä siis on paljon ja hyviä kavereita vielä bussilastillinen. Uskon, että Sepi on tässäkin mielessä etuoikeutetussa asemassa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Ansiokas ja pitkäjänteinen urakka on takana, hyvin tehtynä. Kiitos koko rastikansan puolesta.

Blogisti Hannu Varkoi

hannu_varkoiHannu Varkoi on suunnistusurheilun moniottelija niin toimittajan, valmentajan kuin useiden arvokilpailuiden kuuluttajan tai tv-selostajan rooleissa. Hannu muistetaan myös suunnistussivusto O´news Cosmoksen päätoimittaja Heikki Levosena.


ulvang banneri