motion banneri

Urheilukyynikon hautajaiset - tutustumassa norjalaiseen hiihtokulttuuriin

Holmenkollenin katsomo viime viikonloppuna. Kuva: Felgenauer/NordicFocus

Holmenkollenin katsomo viime viikonloppuna. Kuva: Felgenauer/NordicFocus

Innokas Hevoskuurin lukija Petri Paukkunen tutustui norjalaiseen hiihtokulttuuriin viime viikonloppuna Holmenkollenilla. Matkan innoittamana syntyi seuraava kirjoitus.

*****************

Olen leimautunut tietyissä piireissä johtavaksi urheilukyynikoksi ja pikku hiljaa olen itsekin alkanut oikeasti uskomaan kyynisyyteeni. Erityisesti hampaisiini on joutunut suomalainen hiihtourheilu, koska kiinnostus hiihtolajeja kohtaan on iskostunut minuun ainakin kahden sukupolven takaa veren perintönä. Kuluneena talvena suomalaishiihtäjien todellinen taso on iskenyt vasten kasvoja rumasti ja se on kirvoittanut allekirjoittaneen useisiin kannanottoihin tilanteen tiimoilta.

No miksi sinne Kollenille sitten piti raahautua. Eihän ne suomalaiset kuitenkaan pärjää. Yhdistetyn kisaa ja mäkihyppyä en viitsinyt mennä edes katsomaan, mene sinne sitten Suomipaidassa itseäsi munaamaan... Sisimmässä kuitenkin kyti palava halu saada tietää edes jotain syitä Norjalaisten ylivoimaan nimenomaan maastohiihdon puolella. Ja olihan kyseessä kuninkuusmatkat miesten 50km ja naisten 30 kilometriä. Paitsi että kisat käytiin yhteislähdöillä, eivätkä ne olleet -varsinkaan miesten puolella- sitten Mühleggin aikojen olleet mitään mieltäylentävää seurattavaa. Ensin hiihdellään 49 kilometriaja sitten Northug voittaa loppukirin. Tosin taannoiset MM-kisat antoivat lupausta paremmasta. Kannattaako tuonne nyt sitten kuitenkaan edes lähteä. Telkkarista näkee kisan paremmin...

No, lauantaina aamulenkin jälkeen katsoin hiihdon lähdön telkkarista ja 15 minuuttia myöhemmin löysin itseni Frognerseteriin menevästä metrosta. Frognerseterissä sijaitsee MC-ladun korkein kohta ja kirimaali, oletin että sieltä saattaisi löytyä aitoa kisatunnelmaa. Metrojunassa totuus alkoi pikku hiljaa valjeta. Olin soluttautunut mahdollisimman huomaamattoman asun turvin kisaturistien joukkoon, mutta silti tunsin itseni ulkopuoliseksi, koska jaloissani ei ollut monoja, eikä käsissäni suksia.

Metroasemalta ladun varteen oli noin 300 metrin matka alamäkeen ja kyseisen matkan aikana sai väistellä niin hiihtäjiä kuin kelkkailijoitakin. Täältä nimittäin lähtee suosittu vuoden 1952 talvi-Olympialaisten kelkkailurataa mukaileva kelkkareitti, mitä voi laskea omalla kelkalla tai pulkalla, tai sitten voi vuokrata kelkkavuokraamosta vuokrakelkan. No, paluumatkallahan sitä piti itsekin kokeilla, mutta se on toinen tarina. Saapuessani ladun varteen, miesten kilpailu oli noin puolessa välissä. "Suomalaiset ovat siis joko keskeyttäneet tai pudonneet häntäpäähän", ajattelin. tuo ajatus kuitenkin karisi hyvin nopeasti, kun tuttu Kjell-Erik Kristiansenin vaahtoaminen alkoi kuulumaan ämyreistä samanaikaisesti nuotiosavun ja pölsse-käryjen leijaillessa nenään. Täällä on vissiin joku muukin...

Jos en olisi tottunut suunnistusurallani tietynlaiseen karnevaalitunnelmaan muun muassa Ruotsin 10-milassa ja kotimaisessa suurimmassa ja kauneimmassa Jukolan Viestissä, olisin todennäköisesti missannut miesten kärjen ihmetellessäni väliaikapaikalla vallinnutta karnevaalitunnelmaa. Punainen oli valttia, mutta se taisi kuitenkin olla toissijaista... Sitten kärki tuli näkyviin... Legkov, Clara, Sundby... kuin huomaamatta huomasin huutavani kannustushuutoja norjalaisille... ja taisi siinä muutama davai-davai-huutokin livahtaa matkaan. Hieman kärkiryhmän perässä tuli kangistuneen näköinen Northug ja Libanon-laseistaan tuttu Gjerdalen. Voitte varmaan arvata metelin määrän... ja itsekin huomasin kannustavani Petter Northugia! Mitä minulle oli tapahtunut? Minuutit kuluivat ja hiihtäjiä vilisi ohi. Lopulta Nousiainenkin tuli näkyviin ja kannustin tuota paljon parjaamaani kovia kokenutta maajoukkueratsua niin kuin hän olisi taistellut kilpailun voitosta. Ja saman teki moni muukin. On se hienoa kattoa kun miehet jaksaa!

Seuraavan kerran kärki olisi väliaikapaikalla noin 20 minuutin kuluttua, joten ei muuta kun pölsset esiin ja jonnekin nuotiopaikalle soluttautumaan. Siinä ei kauaa mennyt, kunnes eräs porukka tuli suorastaan hihasta repimään ja pyysi juttusille. Jostain syystä arvasivat, että olin Suomesta. Nopeasti todettiin tilanne, että Legkov varmaan voittaa ja norjalaiset pärjäävät, mutta suomalaiset eivät... ja sitten päästiin asiaan tarinoiden, makkaroiden ja kaakaon muodossa. Pojat kertoivat tulleensa telttailemaan jo edellisenä päivänä. Täällä vietetään koko viikonloppu telttaillen ja hauskaa pitäen. Kilpailun seuraaminen sinänsä antaa mukavan lisän... tämä tuli sikäli todistettua, että kun kärki oli lähestymässä, niin oli pakko väkisin keskeyttää tarinointi ja siirtyä taas ladun varteen. Jos mahdollista, niin kannustus oli vieläkin kovempaa kuin edellisellä kierroksella. Ajattelin että se siitä sitten... mutta mitä vielä. Viimeisetkin makkaranpaistelijat raahautuivat ladun varteen ja kannustivat kovaan ääneen "viimeiseen mieheen" ja vasta sitten lähtivät joko kotiin tai telttoihinsa huilaamaan...

feature160313al127Katsomo huutaa. Kuva: Laiho/NordicFocus

Miesten kilpailun jälkeen piti vielä testata tuo edellä mainittu kelkkareitti. Ei muuta kuin vuokraamoon ja kruunuja tiskiin. Kelkka käteen ja kypärä päähän ja perään vielä ihmettelyt, että haluatteko tosiaan laskea vain yhden kerran. No oltaisiin toki haluttu laskea vaikka koko päivä, mutta se ei nyt tällä kertaa ollut mahdollista.

Seuraavana päivänä oli vuorossa naisten kilpailu. Tällä kertaa sain seurakseni "puolipaikallisen" oppaan ja naamioasuun lisättiin sukset, jotta tunnelma olisi entistä autenttisempi. Nyt metrossakaan ei tuntunut enää niin ulkopuoliselta kuin eilen. Ihan sentään Mietaata mukaellen ei pystynyt metroon hiihtämään, mutta päätepysäkiltä ei tarvinnut kuin kävellä asemalaiturilta pois, niin heti pääsi suksille. Pääsin siis ottamaan hieman tuntumaa latuihin. Ja niitähän täällä riittää. Mietitäänpä eurooppalaisia pääkaupunkeja... missä muualla on mahdollista lähteä suoraan metrosta 2000 kilometrin latuverkostolle? Muutaman kymmenen minuutin hiihtelyn aikana vastaan tuli vauvoja ja vaareja, kokonaisia perheitä ja yksinäisiä taivaltajia. Ja siinä latujen välissä olevalla alueella, mitä esim. Suomessa kutsutaan luistelu-uraksi, oli tilaa kävelijöille ja koiranulkoiluttajille. Tätä on hiihtokulttuuri. Hiihtokulttuuria on myös se, että perheet viettävät täällä vapaa-aikaansa laduilla ja lapset opetetaan jo päiväkodeissa hiihtämään. Latujen varrella on kuulemma sellaisiakin lastentarhoja, minne ei pääse kuin hiihtämällä... Ja yhden päivän otoksen perusteella lumisateen sattuessa toimintajärjestys on ilmeisesti se, että ensin ajetaan ladut, sitten aurataan parkkipaikat ja vasta sitten ajoradat.

feature160313al113Varhaiskasvatusta. Kuva: Laiho/NordicFocus

...ai niin... hiihdellessä meinasi kokonaan unohtua, että pitääpä ottaa hieman kaakaota repusta ja pysähtyä katselemaan viereisellä ladulla käynnissä olevaa naisten 30 kilometrin MC-osakilpailua ja tahtipuikkoa heilutellutta muuatta vaaleaa norjatarta. Pitihän sekin itse nähdä, miten naiset jaksaa. Ja kyllä he jaksoivat. Ja myös yleisö jaksoi kannustaa. Joka kierroksella. Kaikkia. Suomalaisiakin.

Viimeisen kilpailijan ja latupartion ohitettua kirimaalin viimeisen kerran, alkoi porukka valumaan kohti mäkimonttua ja metroasemaa. Itse pidin pienen hiljaisen hetken erään juuri hetki sitten edesmenneen urheilukyynikon muistolle, ennen kuin kävin kertaalleen kokeilemassa, että onko se mäki niin jyrkkä miltä se näyttää. Kyllä se on. Jokin oli siis muuttunut urheilukyynikon sielussa. Olinhan juuri kannustanut norjalaisia, suomalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä ihan samalla volyymilla. Luulen kuitenkin, että sinivalkoiset silmälasini eivät ole hävinneet mihinkään, mutta sydän saattaa olla astetta punaisempi tämän kokemuksen jälkeen. Aiemmin mainitsemastani hiihtokulttuurista kertovia esimerkkejä voisi listata tähän kymmeniä, mutta kyllä kaikesta näkee, mikä on kansallisurheilua Norjassa. Ja samalla tulee tajunneeksi myös sen, mistä norjalaisten menestys kumpuaa. Turha puhua mistään laboratorioista ja vippaskonsteista. Kyllä se menestys perustuu ennen kaikkea kulttuuriin ja kovaan sekä tinkimättömään nousujohteiseen harjoitteluun ihan pienestä pitäen.

Nyt pyydänkin teiltä kaikilta parjaamiltani suomalaishiihtäjiltä anteeksi. Anteeksi Aino-Kaisa ja Riikka, anteeksi Ville ja Sami. Anteeksi kaikki muutkin. Luulen näkemäni ja kokemani perusteella ymmärtäväni nyt hieman paremmin, että ei teidän tilanteenne ole täysin omaa syytänne. Joskus on vaan mentävä kauas nähdäkseen lähelle ja myönnettävä, että suomalaisen hiihdon tilanne on myös minun kaltaisten kyynikoiden ja pessimistien syytä. Olisihan se helpompaa olla huippuhiihtäjä, jos olisi syntynyt norjalaisen hiihtokulttuurin keskelle. Mutta kun ei olla, niin ei olla. Näytetään niille!

-Petri Paukkunen


langrenn.com Sweden United-States-of-America Germany France italy


Premiumsport.fi

ulvang banneri