550x90

Fincke: Eloonjäänyt

Simo-Pekka Fincke Vaarojen Maratonilla: Kuva Hevoskuuri.fi

Simo-Pekka Fincke Vaarojen Maratonilla: Kuva Hevoskuuri.fi

Ehtana kestävyysurheilusivustona Hevoskuuri päätti lähettää toimittajan Kolin Vaarojen Maratonin kärkiletkaan tarkkailemaan tilannetta ja raportoimaan kuinka kaikki oikein tapahtuikaan. Näin myös tapahtui, ja tässä Simo-Pekka Fincken matkakertomus.

Olen haaveillut Kolin Vaarojen Maratonille osallistumisesta jo muutamia vuosia. Tähän saakka haaveet ovat kaatuneet joko erilaisiin vammoihin tai sitten Ruotsissa samana viikonloppuna suunnistettavaan 25manna-viestiin. Tällä kertaa seurani Kalevan Rasti päätti jättää 25mannan väliin, ja koska en kärsi hulluutta suuremmista vammoista, pistin ilmoittautumisen sisään jo elokuussa.

Heille, jotka eivät tästä vuosi vuodelta osallistujamäärää kasvattaneesta tapahtumasta tiedä sen enempää, kerrottakoon hieman faktoja.

• Matkat 15km, 43km ja 86km. Yksilösarjojen lisäksi Duo-sarja, missä edetään pareittain juosten sekä pyöräillen

• Maksimaalinen osallistujamäärä 500, myytiin loppuun jo syyskuun alussa

• Reitti kulkee osin Kolin kansallispuistossa ja pääasiassa polkuja pitkin

• Reittikartta: http://www.karsu.fi/vaarojenmaraton/vaarojen%20maraton_juoksu061009.pdf

• Profiili: http://karsu.fi/vaarojenmaraton/VM2010_profiili.pdf

Valmistauduin Maratoniin noin kolmen viikon ajan. Kävin Kolillakin kahdesti tekemässä 30 kilometrin lenkin. Suunnistuskisat ja- treenithän olivat tietenkin valmistaneet tähän koitokseen viimeisen 15 vuoden ajan. Uskoin erityisesti erikoispitkänmatkan kisojen antaneen sopivaa kokemusta siihen, kuinka kovaa matkaan voi lähteä ilman täydellistä sammumista. Maratonin olin ennen tätä juossut vain kerran, 2006 pienen uhoamisen jälkeen huvikseni vain omana treeninä. Se kausi olikin sitten siinä.

Matkakertomus

Oltuani koko viime viikon sairaana ja treenien jäätyä nollaan vaihtui tavoite hieman vaatimattomampaan suuntaan. Ajattelin selvitä mahdollisimman vähällä ja jättää omat ratkaisut loppuun, jos niitä sitten edes tulisi.

Maratonin startti tapahtui Kolin parkkipaikalta klo 10:00, ultrajuoksijat olivat lähteneet omalle taipaleelleen jo aamuhämärissä klo 7:00. Etukäteen laskin pahimmiksi vastustajiksi Simo Martomaan, Taneli Pantsarin ja Skotlannin Jon Ascroftin. Hänestä en toki tiennyt mitään, mutta seura oli joku hill running club ja rankipisteitäkin näytti vuorijuoksuista kertyneen, eli kova mies täytyi kyseessä olla.

Joulupukki lähetti maratoonarit matkaan ja lähdin hieman tavallistakin rauhallisemmin. Joku vihreäpaitainen kaveri lähti ammuksen lailla, arvelin jopa että kyseessä olisi pelätty Ascroft. Kovaa lähti moni muukin ja ensimmäiset kolme kilometriä olin siinä hieman kärjen takana. Kolmen kilometrin kohdilla tultiin tielle ja kärki alkoi lähestymään. Juoksu tuntui helpolta ja vauhti sopivalta. Joutsenon mies kysyi että ollaanko täällä vain tapahtuman takia vai juoksemassa. Ihmetteli samaan syssyyn miksei oltu jo menty karkuun.

Kävi niin, että jouduin kärkeen. Muutaman kilometrin tieosuudella huomasin, että eroa alkoi kertymään ainakin muutamia metrejä. Takana tulivat Ascroft, Martomaan ja Pantsar. Mietin kovasti, vedänkö liian kovaa vai mistä on kyse. Puntaroin myös edessä olevaa matkaa ja sitä, odotanko poikia ja juoksen mahdollisimman pitkään porukassa. Siinä meillä olis ollu kasassa hyvä porukka!

Minä menen, omin jaloin. Minä menen maisemareittiä.

Seitsemän kilometrin kohdalla hypättiin 10 kilometrin polkuosuudelle. Alkuun mentiin nousuvoittoisesti noin kolme kilometriä, sitten lasketeltiin seitsemän kilometrin verran kohti Kiviniemeä. Eroa alkoi tulla kuin itsekseen, vaikken mielestäni ollut kiihdyttänyt vauhtia ollenkaan. No, juostaan sitten omaa vauhtia. Kävin ankaraa keskustelua itseni kanssa siitä, onko tämä liian kovaa vai ei. Tavoittelin korkeuseroista huolimatta mahdollisimman tasaista rasitusta. Toisin sanoen ylämäet hieman passaillen ja tasaisilla mahdollisimman rennosti, mutta kovaa. Alamäet ovat Kolilla jyrkkiä ja pidin koko ajan kiinni taktiikastani juosta ne hieman rauhallisemmin. Harjoituslenkeillä kun olin huomannut alamäkien tuhoavan etureidet lopulta käyttökelvottomiksi.

Kiviniemeen ja salmen ylitykseen saavuttaessa olin tuntenut ensimmäisiä väsymyksen oireita lihaksissa. Katselin jatkuvasti taakse ja yritin nähdä kuinka kaukana Martomaa, Pantsar ja Ascroft ovat. Salmen yli mentiin järjestäjien tarjoamalla venekyydillä. Pistin kellon käyntiin veneeseen noustuani ja minuutin jälkeen Martomaa sekä Pantsar suorittivat saman toimenpiteen. Veneessä otin geelien lisäksi suolapähkinöitä. Maihinnousukortin esitettyäni Kapteeni Vartiainen kuulutti olevani venematkan mitan edellä. Mitään ei siis ollut ratkaistu, etenkin kun pelkäsin jatkuvasti alkuvauhdin olleen liian kovaa.

Kiviniemen jälkeen alkoi pelätty Ryläyksen osuus. Ensin juostiin Kolinvaaran mäki, eli karvan alle sadan metrin penkka, ja sitten itse Ryläyksen vaaralle suuntaava erittäin juurakkoinen ja kivikkoinen polku. Kiviniemen jälkeiselle tieosuudella sain toden teolla vannottaa itselleni, etten katsoisi taakse. Olin kuin jänis, jota koiralauma jahtasi. Keltään en saanut tietenkään väliaikatietoja, mikä aiheutti suurta epävarmuutta. Monessakin mäessä katselin taakseni ja odotin Martomaan 60 kiloisen mäkijuoksukropan näkyvän lähietäisyydellä.

Neljä päivää, juoksu ylämäkeen jatkuu on korkealle ehdittävä. Kolme päivää, liike lihakset rikkoo, veri happona kiehuu.

Ryläyksen osuus käsittää noin 10 kilometrin nousuvoittoisen pätkän ja siihen päälle noin kolmen kilometrin vaativan laskuosuuden. Yritin järkeillä, että kaverit ovat jääneet, koska ovat huonokuntoisempia. Mietin myös, että aika nykäys olisi siltä suunnalta tehtävä, jotta saisivat minut kiinni. Silti oli jatkuvasti katseltava taakse.

Ryläyksellä mieleeni muistuivat Tuomo Lehtisen sanat:

"Ei ole merkitystä kuka johtaa 25 kilometrin kohdalla, maraton alkaa vasta 30 kilometrin jälkeen"

Ajattelin siis juoksevani tämän vaativan osuuden sillä vauhdilla kuin se vain sattuu fiiliksellä menemään. Jos takaa-ajajat lähestyvät tai saavat jopa kiinni, on tarjolla vielä 11 kilometriä tietä ja lopussa vaativia nousuja. Ehtiihän siinäkin vielä tehdä ratkaisuja.

Ryläys meni lopulta aika mukavasti. Jatkoin suunnilleen samalla rasitustasolla kuin alkumatkastakin, eli välttäen suuria happoja. 35 minuutin välein imetyt geelit riittivät hyvin, uskoin energioiden riittävän mainiosti loppuun saakka.

Haluan levätä, en juosta enää, kliimaksien intervallit jättää. Vedän, vedän, vedän, vedän happea ja ehkä jaksan metrin. Juhlistaisin lepoa, kuolemaa, ei, ei, haluan sittenkin taistella kilpailussa täällä.

Ryläyksen jälkeen tultiin tielle ja jäljellä oli 11 kilometriä hyväpohjaista maastoa. Käytännössä tämä tarkoittaa kuuden kilometrin tieosuutta ja sen jälkeen kahta rankkaa nousua. Ensimmäinen nousu 100 metriä, toinen 200. Tielle tullessa helpotus oli kaikesta huolimatta suuri. Ei enää juurakkoa, kivikkoa ja tiukkoja alamäkiä. Jalat ja oikeastaan koko mies oli väsynyt. Siirryttiin sellaisille kilometrilukemille, mistä minulla ei ollut kokemusta. Pahamaineinen +30 oli menossa.

Mietin siinä 35 kilometrin kohdilla, että tästä eteenpäin kyse on henkisestä voimasta. Tuskin kellään on enää helppoa, pääasia ettei anna luovutusmielialalle yhtään valtaa. Fyysinen romahdus seuraa henkistä romahdusta.

Tiellä huomasin ettei tässä suurta hätää ole. Juoksu oli vielä rentoa, eikä kukaan saisi kiinni ilman täydellistä sippaamista. Tieosuus oli ja meni, sitten tuli ensimmäinen nousu. Siihen jäi hyvä meininki. Jouduin ottamaan ensimmäiset kävelyaskeleet jo ensimmäisessä Kolin nousussa. Se nousu meni kuitenkin kokonaisuutena ihan hyvin, tuskin tuli hirveästi tappiota.

Kolin satamaan lasketellessani olin ensimmäistä kertaa varma voitostani. Enää pari kilometriä, pakko se nyt on jaksaa!

Kramppaavilla jaloilla raavittiin kalkkiviivoja. Ei ollut enää tunteita, vain kooma ja amok-juoksua. Rannekello, pulssimittari, rakennekynnet, vahvin voittaa. Merkkikengät tahmeina, kynsien haljettua.

Väliaikamatto piippasi kun kampesin kramppaavan ruhoni viimeiseen nousuun. Eteneminen oli tässä kohtaa erittäin kaukaisesti juoksua muistuttavaa toimintaa. En ollut valmistautunut tähän osuuteen riittävällä kunnioituksella, etukäteen oli puhuttu vain Ryläyksen vaikeuksista. Todellisuudessa se oli myös onni onnettomuudessa, koska olisin todennäköisesti romahtanut jo aikaisemmin edessä olevan haasteen edessä. Nyt nousu sujui tuskaisissa, mutta toiveikkaissa merkeissä. Voitto ja Coca-Cola odotti. Kolihotellin sauna ja porellas kansallismaisemineen oli myös mielessä. Eteen tuli muutama todella jyrkkä nousu. Kävelin ne nousut ns. koukussa ja käsillä avittaen. Yhdelläkään suoralla takana ei kuitenkaan näkynyt Pantsaria tai Martomaata.

Viimeisillä sadoilla metreillä tarjolla oli erittäin jyrkkä nousu. Paikalla oli myös kannustavaa yleisöä. Hävetti hieman tulla kävellen viimeisiä satoja metrejä. Reidet olivat kuitenkin siinä kunnossa, ettei puhettakaan juoksusta. Tuntui siltä, että reidet räjähtävät kohta. Lopulta pääsin kuitenkin maaliin ja saatoin asettua penkille istumaan. Oli paras fiilis mitä urheillessa voi kokea! Siihenhän tämä homma kuitenkin lopulta perustuu. Jälkikäteen on lähes aina hyvä olo.

Voittomarginaaliksi jäi lopulta 2'20, eli tiukalle meni. Kilometri lisää ja Pantsar olisi tullut ohi. Sellaista on maraton! Viisi kilometriä ennen maaliakaan ei voi olla varma, sippaus vaanii koko ajan nurkan takana.

Vaarojen Maratonia voin suositella kaikille, jotka haluavat kokeilla kestävyyttään vaativassa maastossa. Maisematkaan eivät ole sieltä huonoimmasta päästä! Päätin viimeisillä kilometreillä, että tämä on varmasti viimeinen kerta kun maratonille lähden. Vaikka olen tänään joutunut kävelemään sivuttain ja välttämään pohkeiden käyttöä, rupesin kuitenkin suunnittelemaan kaupunkimaratonia tuleville vuosille. Olisiko marahulluus iskenyt?

-Simo-Pekka Fincke

PS. väliotsikot ovat Stam1nan levyltä Viimeinen Atlantis. Jos kuuntelisin musiikkia juostessani niin kuuntelisin sitten varmaan sitä.

fincke101011 2SP maalissa. Kuva: Jarmo Siivari

550x350


Premiumsport.fi

ulvang banneri